Kuinkas sitten kävikään?

Tällä kertaa lähtijä oli Hyvä mies. Noutaja tuli eteiseen juuri kun oltiin muuttamassa yhteen. Koko lähitulevaisuus heitti kuperkeikan yhdessä iltapäivässä. Toisaalta se oli yllätys. Toisaalta ei sitten yhtään.

Ja kummallisinta tässä on se että oloni on helpottunut. Ja että oloni on myös tyhjä, ei lainkaan vihainen tai katkera.Nyt vaan mietin tässä huuli pyöreänä mietin että mitäs sit tekis?

Toki eroaminen on aina paska juttu. Niin kuin nytkin. Mutta kun meidänkin suhteen ja sen todennäköisyyden pysyä auvoisena hamaan loppuun saakka järkeilee, niin paska vähenee jo neljäsosaan ensireaktiosta. Asia joka eniten kummastuttaa on se että kun ihminen joka on 1,5 vuotta vierelläsi, häviää yhtäkkiä ja et tunnekaan häntä enää lainkaan. Elämä ja ihmissuhteet ovat käsittämättömän hauraita.

Mä en ole itkenyt eroamispäivän jälkeen kun ehkä yhteensä 3 kyyneltä ja oloni on hyvä.

Ensin mä luulin olevani shokissa tai tunteeton. Nyt mä tajuan että mä taidan kyllä olla tunteeton mutta en sillä tavalla kun luulen. Taidan nimittäin olla tunteeton Hyvää Miestä kohtaan. Taisin tykätä siitä että sain leikkiä kotia jonkun kanssa. Sama se kuka se leikkitoveri oli, kuhan se leikki kuten sanoin. Ja nyt suren sitä että leikki loppui, en niinkään että leikkitoveri läks. Toki varmaan Hyvää miestä rakastin mutta erilailla kun ehkä olisi pitänyt. Tämä rakkaus oli enemmänkin sellaista opeteltua ja tahtotila rakkautta. Kaksi ihmistä sattui olemaan yksin ja päättivät ottaa toista kädestä kiinni sen enempää sitä miettimättä.

Vaikka kyllä me työtä tehtiinkin, hienoa työtä, sen eteen että opeteltiin oleen yhdessä. Ja onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta into työntekoon loppui jossain vaiheessa eikä jaksettu leikkiä enää kuten toinen sanoo ja siirryttiin eri huoneisiin. Vaikka seuraavaksi olisi pitänyt juuri rakentaa se yhteinen pitkäaikainen leikkikenttä. Mä luulen että mä olisin leikkinyt tota leikkiä vielä sujuvasti hetken aikaan kunnes olis pommi räjähtänyt ja sitten pois pääsy olisikin ollut jo taas vaikeampaa.

Kertaakaan en ole miettinyt puhelin kädessä pyytää häntä takaisin.

Mä olen miettinyt ja pohtinut tätä nyt jo hetken. Mä taidan olla tyytyväinen. Ja toiveikas, siis tulevaisuuden suhteen. Nyt ei tunnu mikään mahdottomalta tai raskaalta. Voiko erominen käydä myös näin?