Lapsettomuuden pelko
Haluan kertoa ulos tämän asian päästäni. Mua huolestuttaa, mua mietityttää ja mua pelottaa.
Olen viime aikoina uhrannut (kummallisen) paljon ajatuksia lapsien hankkimiseen sekä lapsettomuuteen. Se että sain vuoden alussa mahdollisuuden ja kunnian ryhtyä serkkuni viimeisimmän nyytin kunniaksi tuo asiaa vielä lähemmäs. Se mikä minua tässä mietityttää ja pelottaa onkin ihan kroppani ansiota.
Kuukautiseni on olleet aina hyvin epäsäännölliset. Siihen kun lisätään 3-4 vuoden edestakaisen e-pilleri rallin sekä syömishäiriön (aliravitsemustilan) kehoni on ollut melkoisessa umpisolmussa.
Viimeisen vuoden aikana kuukautisiani on yritetty metsästää erilaisin hormoonihoidoin, vähän vähemmän ja enemmän menestyksekkäästi. Jos joillekin tepsii yksi kuuri, minulle ei riitä edes kuuri + tupla-annostus kuuri heti perään. Tämä show on saanut minut jo turhautumaan ja raivon valtaan. Joskin osa raivosta saattaa johtua minuun annostetuista hormooneista?
Mun tekisi mieli vaan huutaa, itkeä ja raivota miksi mun keho ei toimi niin kuin pitäisi. Toimi niin kuin luonto on tarkoittanut naiskehon toimivan. Onko tämä nyt rangaistus syömishäiriöstä tai kohtalon painava sana siihen että minua ei ole tarkoitettu lisääntyväksi. Mutta eikö se vie pohjan kaikelta? Ihmisen perimmäinen tarkoitushan on jo aikojen alusta ollut lisääntyä ja kasvattaa jälkeläisiään. Vai tämäkin muuttunut ajan myötä? Onko nykyään ihmisen elämän tarkoitus hoivata ja keskittyä itseensä niin että millään muulla ei ole enää merkitystä ja meidän kehotkin on alkanut käyttäytyä niin. minäminäminä. itseitseitse. Ei se niin voi mennä.
Hassua että kannan tästä näin suurta huolta kun lapsien hankkiminen ei ole nyt ajankohtaista tai akuuttiaihe muutenkaan elämässäni. Olen vaan aina ollut taipuvainen huolestumaan ja kantamaan vaivaa asioista jotka ovat vielä kaukana tulevasuudessa. Tämä ikuinen elä tässä hetkessä – no ei helvetti onnistu ongelmani.
Tämä on asia josta ei tee mieli puhua. Se on vika, se on jonkun syy. Se on häpeä ja asia joka määrittää elämää hyvinkin paljon. Ainakin naisen elämää.
Työyhteisössäni on kaksi vanhempaa naista jotka ovat syystä tai toisesta elänyt elämänsä lapsettomana. Toisella tuntuu uran olleen se elämän tärkein asia, toisen tarinaa en tiedä sen paremmin. Tämä toinen sairastui jo tovi sitten haimasyöpään ja on siinä vaiheessa jo että saattohoitopaikkaa on alettu hakemaan. Miltä mahtaa tuntua tästä naisesta? Miltä oma kuolema tuntuu kun ei ole ketään kuka jää jälkeesi? Onko se yksinäinen asia? Minusta se tuntuisi lohduttomammalta. Voin olla kyllä väärässäkin.
Ne naiset joilla on suunnaton vauvakuume ja akuutti tarve tulla äidiksi, heidän ahdistuksensa on varmasti suuri. Minä en vielä sellaista suurta vauvakuumetta pode joten en itke silmiäni punaisiksi tästä asiasta mutta se tulevaisuuden pelko, se on suuri. Koska tämä asia vaikuttaa kaikkeen, parisuhteeseeni, loppu elämäni kulkuun ja omaan identiteettiinkin.
Minkälaista olisi määritellä itsensä varmuudella lapsettomaksi? Tietää että on vain sinä ja hän. Tai vaan sinä.
Varmasti kuitenkin helpompaa kuin pitää yllä jatkuvaa turhaa toivoa?
Vaikka en tästä asiasta vielä paljon tiedä, tiedän kuitenkin sen millaista on olla tilanteessa jossa haluaa jotakin yli kaiken mutta ei saa sitä eikä sille itse mitään mahda.
Se aiheuttaa levottomuutta, paniikkia ja epätoivoa.
Ja minä toivon että en joutuisi tutustumaan tähän aiheeseen henkilökohtaisella tasolla sen syvemmin.