Liikunnan ja liikkumattomuuden ilo
Yhden lenkin päätteeksi oksensin paperille tällaisen tekstin. Ironista kyllä, se on kirjoitettu Benecol Post-It lapulle! Se olikin lähin kontakti rasvapakettiin tuohon aikaan.
Osana mun syömishäiriötä, mulla on ollut pakonomainen tarve liikkua. Ei pelkästään sen takia että sillä sai kulutettua kaikki nekin vähät kalorit pois mitä päivän aikana uskalsi suustansa alas laittaa, vaan senkin takia että silloin tunsi tehneensä jotain. Jotain fyysistä ja uuvuttavaa, jotain minkä jälkeen sitä tunsi ansaitsevansa syödä edes sen säälittävän kasvissosekeiton, joka kaiken hyvän lisäksi oli vielä laimennettu vedellä, että ei kävisi vaan liian paksuksi!
Pakonomainen liikunta on ollut myös kanava, jolla mä oon purkanut mun pahaa oloa pois. Ja believe me, sitähän oli taannoin riittämiin! Järjettömällä määrällä liikuntaa ja jatkuvalla tehoilulla mä yritin epätoivoisesti hävittää, piilottaa sekä unohtaa ne viat itsessäni, jotka mä kuvittelin johtaneen siihen että mua ei voinut enää rakastaa. Mä koin sen niin että jos mä olisin ollut toisenlainen, tilanne olisi toinen. Mussa oli se syy miksi mikään ei onnistunut. Samalla mä kai yritin tuoda niiden vikojen tilalle jotain ominaisuuksia joiden mä kuvittelin olevan hyviä ominaisuuksia. Jälkeen päin ajateltuna, törröttävät luut, väsyneet kasvot ja ohentunut tukka ei kai ihan voi sanoa olevan yhtäläisyysmerkin jatkeena hyvännäköselle ja timmille mimmille.
Tovi sitten mä kuulin helpottavan uutisen! Viat voi kuuleman mukaan olla myös ominaisuuksia. Mä alankin nyt tottua ajatukseen siitä, että ehkä mä en ollutkaan luonteenvikainen. Ehkä mä vaan olenkin vaan impulsiivinen, enkä niinkään räjähdysaltis. Jos mä olenkin omistautuva sen sijaan että olisin omistushaluinen 😉
Yllättäen kyllä, vaikka suhteeni liikuntaan oli hiukan vääristynyt, mulla oli aina oikea vilpitön ilo liikkua. Mä todella nautin juosta, treenata ja touhuta. Olisi vain pitänyt touhuta kohtuudella niin että sitä energiaa olisi jäänyt muuhunkin. Niin ja että se syöminen olisi vastannut treenin määrää.
Viime aikoina mä olen löytänyt vihdoin liikkumattomuuden ilon. Aiemmin jos oli päiviä kun kroppa oli totaalisen rikki tai ei muuten vaan huvittanut urheilla, niin sinne lenkille mentiin silti, vaikka pakolla. Nyt mä osaan antaa itelleni sen vaihtoehdon että todella teen jotain muuta, mitä huvittaa ikinä huvittaa ja annan kropan levätä. Mä aion löytää myös taas uudestaan mun rakkaat kästityöharrastukset. Neulominen, askartelu ja ompelu oli pitkän aikaa, ennen urheilua, niitä asioita jotka täyttivät mun päivät. Mun ei tarvitse treenata yhtä hulluna kuin ammattiurheilija, sillä mä en sellainen ole! Mä olen myös keventänyt treenejäni, jotta ne ei vetäis musta aina kaikkia mehuja. Sillä sitähän pitää jäädä vielä muuhunkin elämään ja kavereillekin juotavaksi!
Tän kesän paras treenikaverini onkin ollut köykäinen kahvakuula. Kahvakuulatreeni, kesäntuoksuisena aamuna Pyynikillä ravitsevan aamupalan päälle, saa mielen ja kropan ihan erilailla hereille, kuin vedet silmissä vedetty salirääkki aliravitsemustilassa!
