Luopumisen ilon tuskaa
Luopuminen aiheuttaa usein ennemmin tuskaa kuin iloa.
Luopuminen tarkoittaa yleensä surua, toivottomuutta, ja epätoivoa. Kun lempivaate värjäytyy pyykin mukana harmaaksi, rakas lähtee pois, oma äiti kuolee tai suosikki hajuveden valmistus loppuu, ihmisiä yleensä kiukuttaa, itkettää ja raivostuttaa. Luopumisesta kuitenkin usein avautuu uusia polkuja. Sillä johonkin sen tien on jatkuttava, kun takana olevat tiet umpeutuu ja sillat palaa. Luopumisen jälkeen on osattava valita oikea suunta ja lähteä ennakkoluulottomasti lyllertämään kohti uusia asioita, joista pääsee luopumaan tulevaisuudessa. Tiedättekö sen hajun ja tunnelman sateen jälkeen kun taivas kirkastuu ja sadepilvet näkyy jo kaukana? Puista tippuu vielä muutama pisara mutta asfaltissa on jo kuivuneita kohtia? Se on se hetki kun valitset lähteä liikkeelle.
Mä olen luopunut siitä mikä oli vaan mun. Pakkomielle on usein turvapaikka herkälle ja pelokkaalle olennolle. Mä sain kuitenkin rohkeuden viitan lainaan ja uskalsin päästää irti (vielä roikkuu pari sitkeää siimaa nilkasta). Mä monesti leikittelin luopumisen ajatuksella. Jos luovun tästä mitä saan tilalle? Jos en saakaan, luovunko turhaan ja minulle ei jää mitään? Heti en mitään saanutkaan takaisin, kaikki tuntui yhtä pahalta. Melkein pahemmalta. Hetken kuitenkin istuttuani vastaanottohuoneen edustalla lehtiä lukien, laastari kyynärtaipeessa, huomasin saaneeni paljon. Tärkeimpänä tiedon siitä että kohta pääsen pois ja ei tarvitse tulla koskaan takaisin.
Vaikka luopumisen jälkeen tuntuu tyhjältä, jää aina muistot ja arvet. Niiden voimalla me pärjätään ja muistutetaan itseämme asioista jotka oli.
Mä luovuin myös ajatuksesta että mä rakastan rakastuneena. Se ei tuntunutkaan enää rakastukselta, me oltiin vaihdettu sävyä. Ympyrä sulkeutui ja huomasin saaneeni jotain arvokkaampaa, Ystävän.
Mä aion vielä luopua unelmasta. Unelmasta olla laihin, täydellisin ja paras. Mun ei enää tarvitse olla.
Asiat, joista aion vielä konkreettisesti luopua on ne muistot kaapissani, joita en tule koskaan tarvitsemaan. Kaikki ne lastenkokoa olevat vaatteet, joihin aikuisen naisen ei tarvitse mahtua. Anoreksia farkut, lasten osaston topit ja alusvaatteet kokoa XXS. Ne on jo siirretty hyllylle Ö. Matka jatkuu vielä säilytysmonumenttiin nimeltä jäteastia.
Tuntuu vieläkin uskomattomalta osata ymmärtää että kelpaan, olen riittävä ja ansaitsen olla arvokas vain juuri siksi että olen.
