Maaliin ennätysajassa jo ennen viimeistä käyttöpäivää
Mulla meni kauan niin että mä haikailin aina menneitä aikoja ja asioita. Sillon mä olin onnellinen ja sillon oli tämäkin asia paremmin. Parasta ajanvietettä taisi olla vanhojen kuvien katselu. Noin puolitoista vuotta sitten ajattelu keskittyi elämään huomisessa. Mä elin aina jo huomiselle ja asioille jotka olisivat tulevaisuudessa. Oli turvallisempaa katsoa vaan eteenpäin asioita jotka eivät vielä olleen ehtineet satuttaa tai jättää muistoja.
Jos elää kokoajan vain menneelle tai tulevaisuudelle ei elä oikeastaan ollenkaan. Jos ei elä nyt, niin ei ole elämää ollenkaan. ”Elää sinun pitää ja tajuta se että elät” – Mansen katuja tallaavat tietävät mistä tämän sitaatin löytää.
Mun viimeisimmät pari vuotta on mennyt juostessa ravirataa ympäri silmälaput sivuilla, katse ainoastaan ja vaan eteenpäin. Harmi vaan että tie ja maisemat olivat kokoajan samoja, radan mennessä jo sadatta kertaa ympäri. Mulla oli missiona juosta läpi päivien suorittaen kaikki mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Mun päivät oli tarkkaan suunniteltuja ja pienetkin poikkeamat rutiineista aiheutti todella suurta ahdistusta. Mitkään yllättävät menot tai spontaanit ratkaisut tehdäkin jotain aivan muuta mitä olin jo itseni kanssa sopinut, ei siis tullut kysymykseenkään. Tämä tarkoitti siis jopa niinkin pientä muutosta kuin sitä että jos olin sopinut itseni kanssa tehdä vauhtilenkin tänään heti töiden jälkeen, mutta mieleni halajasikin iltajumpalle, se vaan yksinkertaisesti ei sopinut, sillä ahdistuksesta tuli liian suuri. Kaikista mukavinta ja turvallisinta oli tuohon aikaan suorittaa päivä sen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja illalla suunnitella huominen yhtä hienosti järjestykseen. Tästähän seurasi loppujen lopuksi melkoisen tiukka epäsosiaalisuuden pakkopaita, jota ei enää otettukaan pois kun se kerran siellä sovituskopissa päälle erehdyin laittamaan.
Normaali päivä alkoi aikaisella heräämisellä. Ei siksi että olisin laittanut herätyskellon soimaan ihan vain halustai herätä anivarhain, vaan siksi että kroppani oli siinä ylirasitus- ja aliravitsemustilassa että se ei pysynyt muutamaa tuntia kauemmin unessa. Herätyskello toiminto mun puhelimessa jäi toimettomaksi jo kauan aikaa sitten. Herätyksen jälkeen suoraan juoksemaan porrastreeni räntäsateeseen. Sekös jos jokin virkistää ahdistunutta mieltä! Sitten töihin ja sieltä salille. Rääkin jälkeen kotiin suunnittelemaan ja valmistamaan seuraavan päivän aterioita ja aikataulu. Jos ylimääräistä aikaa jäi jostain kumman syystä (vielä nopeammin ja tehokkaammin tehdyn treenin ansiosta), sen käytin tehokkaasti ”mitä voi tehdä tänää, ei kannata jättää huomiselle” -mentaliteetin mukaisesti.
Nyt huomaan että mulla on ollut tajuton vauhti ja kiihko kisata kohtalon kanssa siitä kumpi saa päättää mun maaliintulopäivästä. Aika usein olin johdolla, kiitos aliravitsemus- ja ylirasitustilojeni, joita niin uskollisesti pidin yllä.
Tämän hetkiseen elämääni toivon että oppisin taidon kävellä elämässä eteenpäin ilman pienimpiäkään juoksuaskelia. Maaliin aivan varmasti saavutaan kuitenkin joskus, siitä ei pidä kantaa huolta. Näkemäni mukaan maaliin tulo tuntuu varmaan monin kerroin mukavammalta kun tietää tehneensä melko tasaisen mutta hienon suorituksen, katsellen maisemia matkanvarrella.
Hienointahan vielä olisi jos saisi saapua maaliviivalle käsikädessä yhdessä sen oman rakastuksensa kanssa.
