Matka Soturitieteen maisteriksi

Sainpa erään kerran lahjaksi erittäin rakkaalta ystävältäni Paulo Coelhon Valon Soturin käsikirjan. Kirjahan meni suoraan hyllyn koristeeksi, sillä mä en ikinä aikaisemmin ole syttynyt tämän kirjan kaltaisiin mietiskely- ja mietekirjoihin, joissa ei ole jatkuvaa juonta tai kerrontaa yksinkertaisella ja ymmärrettävällä suomen kielellä. 

Vaan jostakin syystä poiminpa tämän kirjan käteeni eräs arki-ilta sänkyyn selailtavaksi ja yllätyinpä kunnolla.  Alun kiehtovan ja mieltä kutkuttavan pikkutarinan jälkeen, siirryin kappaleisiin todellisista ”ohjeista” Valon Soturiksi ja yllätyinpä vielä enemmän. Mietteet ja ohjeet elämästä ja elämään, tiellä matkalla Valon Soturiksi, paljastuivat juuri kaipaamikseni tienviitoiksi ja kompassiksi, minulle uutta ja parempaa elämääni varten jota nyt niin ahkerasti itselleni rakennan. 

Päätinpä tehdä siis seuraavaa. Luen yhden kappaleen eteenpäin jokaisena sellaisena päivänä kun siltä tuntuu tai tunnen sitä tarvitsevani. Ikään kuin neuvoa-antavana kannustuspuheena, niin pahoina kuin hyvinäkin päivinä. Noudatan ja mietiskelen läpi lukemani kappaleen ohjeen oman elämäni kannalta. Opin ja painan mieleeni siitä tarpeellisen tulevaa elämääni varten. 

Oikeanlainen Asenne Elämään.

Aivan kirjan alku puolella on kappale liittyen elämänasenteeseen. Oivalsin tuossa eilen kävellessäni kauppaan että oma elämänasenteeni on se suurin työkalu onnellisuuteeni. Jos alistun siihen että ajattelen liikaa mitä muut ovat mieltä minusta ja tekemisistäni, olen vain omaa tahtoa vailla ja onneton otus.

Miksi siis urheilla hullunlailla vain pitääkseen yllä kaunista vartaloa koska meidän yhteiskunta on sitä mieltä että kaunisvartaloiset ihmiset saattavat olla arvokkaampia kuin ne muut. Alistun sen mielipiteen alle että en voi olla arvokas ilman sitä? Toki liikun pääasiassa siksi että rakastan liikuntaa. Mutta miksi en liikkuisi vain siksi ja silloin kun minua huvittaa ja haluttaa, jotta tulisin siitä onnelliseksi ja se antaa minulle energiaa sen sijaan että vetäisee mehut pois. Onhan minulla muitakin rakkaita harrastuksia joilla toteutan itseäni ja tuon lisää ulottuvuuksia elämääni kuin pelkästään heilumalla hikiotsalla jumppasalilla.

Harrastushan kuulemma on kuitenkin aktiviteetti jota tehdään vapaa-ajalla vapaaehtoisesti niin että se tuottaa mielihyvää ja on mukava lisä ihmisen elämään ja arkeen. Luin juuri erästä fitness aiheista blogia missä oli odotettavissa sen luokan jalkatreeni että PT suositteli ottamaan oksennuspussin mukaan treenikassiin. Jep, ”tuottaa mielihyvää ja josta saa energiaa”!

Elämänasenteeseenhan liittyy olennaisesti myös suhtautumiseni elämään ja sen mukana tuomiin iloihin ja suruihin. Jos otan sydämeeni faktan että minulla on ihana elämä jo nyt miksi en nauttisi siitä myös, on elämäni paljon antoisampaa. Miksi kaipaan jatkuvasti jotain lisää? Sillä olen absoluuttisen varma että jos nyt saisin mitä tahansa haluaisin (rakkauden ja perheen), haluaisin kohta jotain muuta taas. Ei se haluaminen saamalla lopu, päinvastoin. 

Valon soturi kuulemma myös erottaa hetkellisen pysyvästä. Suurin osa elämän asioista ja elementeistä on hetkellisiä. Rakkaus, ikä, ystävyyssuhteet, surut, ilot, kahvitauko, juustopaketti, kaikki. Elämä itsessään on hetkellistä. Pitää oivaltaa tämä ja elää sen mukaan. Pitää opetella ottamaan surutkin vastaan kärsivällisesti, koska kohta ne ovat jo pyyhältäneet ohi. Iloita silloin kun on sen aika, mutta tietää että sekin on vain ohikiitävää, mutta lisää on tulossa mahdollisesti taas jossain välissä. Pitää nauttia elämästä, vetämättä sitä kuitenkaan överiksi.

Meidän äiti luennoi aina siitä elämän niin ihanasta kultaisesta keskitietä. Tämä tiehän on minulle ollut aina hyvin vaikea ja outo, koska olen hyvin mustavalkoinen persoona. Joko-Tai. Mutta olen oivaltanut että juuri se kohtuus ja keskitie ovat totuus pysyvämpään onneen. Silloin kaikkea on sopivasti, ei mitään puutu mutta ei ole mitään turhan paljonkaan. Rakkautta, onnea, surua, ruokaa, tavaraa tai vaikka niitä lyijykyniäkään.