Minä en osaa (olla surullinen), olen vain iloinen tai vihainen. -Pikku Myy

Minkä takia se on niin vaikeaa niellä ylpeytensä ja pyytää anteeksi. Toiselta, ja itseltään. Miksi se raja kiukun ja raivon välillä on niin helppo ylittää ja miksi sieltä ei pääse enää takaisin?

Sitä tekee vihaisena ja ylpeänä ihmisenä tekoja joita katuu. Sanoo sanoja joita ei halua edes ajatella hyvinä päivinä. Kun raivo laantuu ja ajatus on taas kirkas ja rauhallinen, huomaa olevansa typerä ja itsekäs. Mutta kuinka sitä osaisi ajatella niin kauas kantoisesti ja rauhoittaa itsensä tilanteen ollessa päällä. Kun tärisen raivosta ja hikoilen jännityksestä kuin pieni porsas, ei käy mielessäkään heiluttaa valkoista lippua.

Minulla meni kuppi täysin nurin Hyvään Mieheen vloppuna. Ensimmäisen kerran tunsin että minut on unohdettu välinpitämättömästi. Se ei ollut enää minun puolella. Ja se jos jokin saa hätäraivon valtaan.

Minkä takia riidan tullen sisältä kumpuaa kaikki negatiiviset tunteet menneisyydestä ja kohdentuu nykyhetkeen. Minkä takia sitä kaataa koko menneisyyden tulevaisuuden harteille? 

http://www.youtube.com/watch?v=Yb8r3ZZAQx4