Minun Ihmisenä olemisen vaikeus Miesten keskellä

Mä olen tainnut vihdoin oivaltaa Minun ihmisenä ja naisena olemisen vaikeuden ytimen. Syyt miksi mä olen kulkenut juuri nämä polut ja tietynlaisin askelin. 

Mun ongelmani miesten kanssa, deittailussa sekä parisuhteessa, on se että mä olen hirveän epävarma kokoajan siitä tykätäänkö musta nyt varmasti. Ja tämä epävarmuus, varsinkin jos toinen osapuoli antaa käytöksellään siihen lisäpotkua, johtaa kummalliseen käytökseen ja ennen pitkää siihen että jompikumpi räjähtää ja homma menee reisille, taas. 

Mä joutunut pohtimaan tällaisia syntyjäsyviä paljon viime aikoina, pääosin syömishäiriöön sairastumisen takia.

Miksi mä sairastuin? Miksi mä päädyin käyttäytymään juuri niin? Ja olisiko tätä voinut estää mitenkään?

Vastaukset:

• Koska mun oli paha olla, monen vuoden asiat kasaantuivat paskavuoreksi joka ei enää sulanut itsestään pois. 
• Kun en osannut kohdentaa turhautumistani oikein joten käsittelin ongelmani ottamalla ”haltuun” sen minkä voin.  
• Ja tärkeimpänä, ei todennäköisesti mikään. Olisi siis voinut estää sairastumistani, jossakin vaiheessa elämää. Siirtämään kylläkin. 

Mulla on ollut aika kummallinen isä-tytär suhde. Toisaalta mä olen palvonut isääni mutta toisaalta samainen henkilö on aiheuttanut mussa suurimmat vihan, raivon ja surun tunteet. Mun isäni sai aivoverenvuodon jo ennen syntymääni ja menetti leikkauksessa aivoista osa-alueita, jonka johdosta luonne muuttui radikaalisti. Mä en ole kuulemma koskaan ole tuntenut oikeaa isääni, minkälainen hän oli ennen leikkausta. Leikkauksen jälkeen korostui isäni huonot puolet ja aiheutti sitä kautta agressiivisuutta, pakkomielteisyyttä, pelkotiloja ja muuta mukavaa. Ja kaikki tämä tietenkin jossain vaiheessa tiivistyi jonkinasteiseksi alkoholi -ja käytösongelmaksi. 

Mun isäni on aina osoittanut huomiota ja rakkautta palkitsemalla ja antamalla rahaa sekä lahjoja. Ja jos ei ollut aihetta palkita,  jos jopa oli jotain miksi läksyttää, sitä tuli kyllä ns. isän kädestä. Nälvimistä, tukkapöllyä, raivoa, välinpitämättömyyttä, alistamista, kylmyyttä ja mitä näitä nyt on. Toisin sanoen mulle tuli jo pienestä lähtien tarve olla isän (nykyään miesten) edessä ylisuorittaja ja täydellisyyden ruumiillistuma, että missään vaiheessa ei tulisi tarvetta osoittautua inhimilliseksi ja erehtyväiseksi ja kärsiä niiden ”seurauksista”. Koska sitähän ei sallittu. Muiden perheissä käsiteltiin ongelmat ongelmina: kehityskeskustelu, pään silitys, mitä opimme ja unohdus. Meillä: raivo, syyttely, mykkäkoulu, ei puhettakaan anteeksipyytämisestä ja oppimisesta. 

Mä olen aina itkenyt ja huutanut että mä haluan että musta tykätään just sellasena kun oon ja monesti parisuhteissa venyttänytkin sitä maagista rajaa mitä toinen kestää ihan vain siksi että kokeilen ”tykkääkö se musta nyt oikeesti”. No eipä ihme jossa jossain välissä käy niin että ei enää tykkääkään. Kukapa nyt jaksaisi tykätä mielipuoleksi muuttunutta epävarmaa naisen kuvatusta vaikka alun perin olikin suunnattoman hulluna suhun, oikeeseen itseesi. 

Mä luulenkin että tämän johdosta mä joudun opetteleen rakastaan itseeni oikeesti ensin ja sen myötä oleen itsevarma siitä että mussa on muutakin rakastettavaa kun itsekuri, laihuus (tosin vähenemässä määrin) ja perfektionismi. Meneehän ne mielialalääkkeitä syövät, työttömät, vanhat, lihavat ja seinäruusutkin naimisiin (ja huom käytän nyt valtaväestön stereotypia määrityksiä joistakin ihmistyypeistä).

Mä en voi korvata sitä oikeanlaatuista itserakkautta, mikä vaaditaan itsevarmuuden rakentamiseen, jonkun toisen ihmisen rakkaudella sillä silloin se ei ole kauas kantoista ja aitoa.  

Loppu huokaukseksi mainittakoon että isäni on puoliksi ollut siis syyntakeeton käytökseensä ja siitä johtaneeseen minun mielipahaani ja ongelmiini. Nykyään samainen mies alkaa olla jo niin dementian ensiasteiden sekä muiden vanhuudenkremppojen vallassa, että nyt viimeistään alan antamaan anteeksi ja yrittää ymmärtää että jossakin määrin hän ei vaan mahda itselleen mitään.