Mitä arvokasta sainkaan – sen tärkeimmän

Mä olen sitä mieltä että jokainen päättynyt ihmissuhde, etenkin ne parisuhteet, on jollakin tavalla ihmisen kehitykselle ja elämänkaarelle hyödyllisiä. Niillä on ollut joku tarkoitus. 

Mä oon lähiaikoina käynyt päässäni läpi kesän alussa päättynyttä parisuhdettani Hyvään Mieheen. Aluksi tuntui että siitä hommasta ei jäänyt käteen mitään. Paska fiilis, vuosi hukkaan ja lukematon määrä stressiä, työtä ja kompromisseja turhaan ja hukkaan heitettynä.

Vaan olin väärässä.

Hyvän miehen kanssa vietetty aika oli turvallista ja mukavaa. Puolitoista vuotta pehmeässä kuplassa. Se opetti mulle paljon itsestäni ja elämästä toisen ihmisen kanssa. Sellaisen ihmisen joka oli täysin erilainen kuin minä, mutta ei yhtään sen vähemmän arvokas. Opin myös hyvin sen mitä haluan elämältä ja itseltäni sekä sen mitä en halua. Meillä oli tosi kauniita ja hyviä hetkiä, ja luulen että se hetki kun oltiin superonnellisia yhdessä, niin se oli ihan totta. Hetken aikaa.

Tärkein asia mitä Hyvältä Mieheltä sain oli kyky taas rentoutua itseni suhteen ja nauttia elämästä. Olla armollisempi itseäni kohtaan ja tykästyä itseeni uudestaan. Hyvän Miehen ansiosta mä ymmärsin vihdoin olevani  hyvä ja kaunis ihminen. Jokainen on. Kaikki elämässä tapahtuvat ylämäet ja epäonnistumiset eivät johdu minusta, eikä niistä siis tarvitse itseään myöskään rangaista. Syömättömyydellä. Liialla liikunnalla. Rumilla ajatuksilla. Kiukuttelulla ja vihalla. Ymmärsin sen että minussa ei ole mitään perustavan laatuista vikaa (mitä ei muissakin ihmisissä olisi), sekä sen että ihmisessä on paljon enemmän ja syvempiä asioita mitä rakastaa kun ulkonäkö ja ne jotka näkyy ja tuntuu ulospäin. Melkein poikkeuksetta Hyvä Mies jaksoi minua muistuttaa joka päivä puolentoista vuoden ajan miten kaunis mä olen. Ihan sinä viimesenäkin päivänä.

Tämä kaikki mun piti oppia ja ymmärtää ennen kuin voin siirtyä johonkin uuteen ja toiseen ajanjaksoon elämässäni. Mahdollisesti juuri siihen jonka alkua elän juuri nyt.

 

Loppukevennykseksi herkutteluun! Mä oon vihdoin oivaltanut sen syvimmän olemuksen ja idean. Tai oikeastaan lähinnä sen että se on vain yksi osa yhtä suurempaa asiaa.

Itsensä ja elämän hyväksymistä ja sitä kuuluisaa rakastamista.

Minä hyväksyin itseäni viikonlopun aikana 400 gramman Toblerone jötikän verran. Ja ai että on nyt hyväksytty olo.