Mitä se on mitä haluan? Ja sitä kohti.
Lehtikasan keskellä aina ei niin aurinkoisessa Naantalissa
En tiedä mahtaako olla lähestyvää kolmenkympin kriisiä, mutta mä olen viimeaikoina kokoajan lisääntyvässä määrin alkanut miettimään mun elämäntarkoitusta ja sitä mitä tällä yhdellä ja ainokaisella pitäisi tehdä.
Kokemuksesta olen jo oppinut että jatkuva kaloreiden laskeminen sekä treenin ja elämän suorittaminen ovat ainakin yksi typerimmistä tavoista hukata aikaa ja elämäänsä. Tällä hetkellä on onneksi jo melko merkityksetöntä kuinka monta albumia mulla on kirjahyllyssä niitä kuvia joita voin katsella 20 vuoden päästä viinilasi kädessä ja todeta ja muistaa olleeni minäkin joskus nuori ja timmi. Ja pää täynnä paskaa.
Ne albumit olkoon nyt lopullisesti täynnä ja omassa pyhässä yksinäisyydessään kirjahyllyssä mutta näkyvillä. Just in case. Mutta oikeastihan mä haluan muistella nuoruudestani ja elämäni varrelta ihan muita asioita.
Tarkemmin sanottuna mä taidan siis kyseenalaistaa mun työni sekä sen mihin tuhlaan vapaa-aikani. Tai no ei niinkään mihin, mutta millä tavalla. Kaikki mitä teen on mulle mieleistä ja täysin vapaaehtoista, mutta tapa tehdä kaipaa päivitystä. Tai no pikemminkin tehdasasetuksille buuttaamista. Työssä painan nollat taulussa ja vapaa-ajallani suoritan sitäkin enemmän.
Kymmenistä yrityksistä huolimatta hidastaa, mä tunnun vaan juoksevan paikasta ja asiasta toiseen. Stressaan, huolehdin ja pelkään. Voin pahoin, kiukuttelen ja teen virheitä. Olen tyytymätön, vaikka mikään elämässäni ei voi sanoa olevan huonosti.
Nyt tässä iässä, kun olen astunut työelämämentaliteetissani rajan siltä puolelta missä kaiken pitäisi olla vain kivaa ja helppoa, sille puolelle missä kaikella olisi mukavaa olla tarkoitus ja mielekkyys, huomaan että olen nyt työssä joka ei ole mua varten. Enää. Mun tän hetkisellä työllä ei ole merkitystä, ainakaan itselleni. Noh ellei palkkapäivää lasketa.
Lehtimatto lenkkitossujen alla Amurissa
Yksityiselämän puolella sen sijaan olen löytänyt vihdoin mun tarkoituksen. Miehen hahmossa tarkoitus astui mun elämään. Tai no jotta ei kuulosteta ture real housewifelta niin miehen mukana astui tarkoitus elämääni. Tie siis on löytynyt mutta tietenkään kulkuväline, vauhti tai määränpää eivät ole vielä selvillä. Mutta mitä sillä määränpäällä, kunhan tiedän olevani oikeassa junassa ja hyvässä seurassa. Varrotkaas vaan nyt että päästään ensin matkaan kunnolla.
Kun löytää elämäänsä ihmeellisen, kauniin ja pysyvän asian, ja haluaa pitää asian myös niin, alkaa puntaroimaan elämäänsä myös toisten ihmisten kannalta. Miten sitä voisi olla parempi ihminen muille. Olla hyödyksi, iloksi, tueksi. Se että elämää pitäisi elää lähtökohtaisesti itseään varten, hämää ehkä hiukan sillä mitäs me täällä yksin tehtäis. Ei se hiljainen maailmankaikkeus pysty peukuttamaan mun belfieselfielle. Eikä vietä sun kanssa joulua. Terveellisellä tavalla muille eläminen ei varsinaisesti ole ollenkaan mikään huono elämäntarkoitus. Mä ainakin kaipaan jo vaihtelua. Että vaihteeksi päivän ensimmäisenä ja viimeisenä mielessä on vaikka kokonaan jonkun muun tarpeet kuin omat. Oma napa kyllästyttää.
Mustikkamurupiirakkaa juhlan kunniaksi
Elämän prioriteetit ovat vaihtuneet toisiin ja ennen niin tärkeät asiat tuntuu tällä hetkellä turhanpäiväisiltä. Hyvä niin, kun puhutaan mun entisistä tavoitteista.
Toissa aamuna kun punnitsin itseni pitkästä aikaa, tuli mieleeni aika jolloin punnitsin itseni vielä jopa 5 kertaa päivässä. Päivät kului ahdistuksessa ja ajatukset vaan negatiivisissa asioissa, pääasiassa omassa itsessä. Olinpa onneton sairas pieni raukka.
Mun kaksi ystävääni ovat pian niin sanotusti jännän äärellä. Haave ja pitkä 9 kk odotus tulee vihdoin toteen ja tulee muuttamaan elämän ihan toisenlaiseksi. Me tytöt aletaan tässä iässä tulemaan siihen ensimmäiseen ihmettely vaiheeseen jolloin haluaa arvottaa elämänsä uusiksi ja vaihtaa kenties vanhaa uuteen. Se toinen vaihe tulee kai silloin kun hiusten värjääminen vaihtuu harmaiden peittämiseen ja eteenpäin katsominen vaihtuu taakse päin vilkuiluksi.
Babyshower ja vaippakakku
Viimeset muutamat viikot on ollu täynnä kiukutusta, epävarmuutta ja sekavia ajatuksia. En tahtonut päästä millään eroon mun negatiivisista tunteista. Kaikki tuntui olevan huonosti, väärin, sekaisin ja mitäkaikkea. Sen sekoilun aikana kuitenkin jollain keinoin ehdin käsittelemään asioita ja taisin oivaltaa mistä kaikkialta kenkiä puristi. Nyt tuntuu että ajatukset on selvinneet. Päätin että taidan hankkia ihan uudet kengät heti kun näen sopivat ja tilaisuus on siihen sopiva. Vanhat kengät ei sovi enää tähän elämäntilanteeseen eikä tähän seuraan.
Tämän myötä mulla on taas suunnitelmia ja päämääriä joita kohti voi kulkea. Projekteja joita toteuttaa. Ja mä tarvitsen niitä yhtä paljon kun kala vettä ollakseni onnellinen.
Ai mitäkö tämä tarkoittaa konkreettisesti? Ens alkuun jatkan nauttimista siitä että saan tehdä aamupalan valmiiksi mun aamu-uniselle rakkaalleni, nähdä äitiä useammin, kuunnella ystäviäni paremmin ja tehdä töitä kahden isomman haaveeni eteen.
Feta-aurinkokuivattutomaatti voileipäkakku