Mun on nyt liian hyvä olla yksin.

Oletko koskaan havahtunut sellaiseen kun huomaat tunteesi jyristävän hirmuista vauhtia eteenpäin, lumipallon tavalla keräten kaiken mahdollisen massan mukaan ruokkien tunteen kasvua kokoajan vain isommaksi ja isommaksi. 

Mä huomasin. Tänään. Ja koska tiedän että se ei ole hyvä asia, siis tämän tunteen uudelleen pintaan nousu ja kasvu, päätin nujertaa sen. Ja olen niin huojentunut että huomasin sen nyt. Enkä jälleen silloin kun olen taas jo aivan liian ihastunut, taas tähän kaveriin, ja sormenpäät täynnä palovammoja. Miksi sitä on niin vaikeaa muistaa että tämä asia on kosketusarka eikä sovi tämän tytön käsille kosketeltavaksi?

Asia joka on kuin kauan himoitsemasi vaate, jota olet jo kerran pitänyt päälläsi mutta huomannut että se ei sovi sinulle alkuunkaan. Se näyttää päälläsi hyvältä ja kerää katseita muilta, mutta vaikka se kimaltaa ja säihkyy, sen paljetit samalla kutittaa ja raapii. Siksi riisuit sen pois ja laitoit kaappiin muistoksi ja joskus harvoin esille otettavaksi, mutta vain ihailu tarkoituksessa. Mutta silti. Aina kun muistat sen olemassa olon, päähäsi nousee kysymykset entä jos se ei tällä kertaa enää kutittaisi, jos pystyisinkin sietämään sen hiertämisen? Tai sopeutumaan siihen tosiasiaan että kaiken muun hyvän lisäksi vaate ei taida olla sinulle enää edes sopivan kokoinen. EI. Sillä kuka haluaisi näyttää siltä kun hk:n sininen on ahdettuna prinssinakin kuoreen tai mustamakkara ujutettuna soijamakkaran asuun?

Mä muuten ennen olin vakaasti siinä uskossa että romanttisia tunteita ei pysty patoamaan tai ikään kuin pysäyttämään. Kyllä ne pystyy. Kun sen tekee tarpeeksi ajoissa ja järjellä. 

Mun on liian hyvä olla yksin että raottaisin haavani sideharsoa vielä yhtään.