Mun on pakko ihmetellä
mitä ihmettä me täällä tehdään?
Päivä kuuluu sumussa, kaikki tapahtuu hidastetusti mutta silti pikakelauksella.
Mitään uutta tai yllättävää tapahtuu vain harvoin. Kun luulet ja odotat jotakin tapahtuvan, huomaat pian että niin tapahtuu vain muille, tai elokuvissa tai ei ollenkaan.
Hyvän ja pahan olon tunteisiin turtuu, joten ei erota enää niitä toisistaan. Tylsyys ja hauskuus sekoittuu toisiinsa kun hysteerinen itku ja nauru, kumpaa siis loppujen lopuksi teen?
Tuntuu kun kokoajan olisi perjantai, kello jo yhdeksän, taas matkalla salille samassa kohdassa katua tai aamurahkalla kahvihuoneessa. Joko aamulehden päivä vaihtui jo taas. Monettako kertaa heitän ensin rahkapurkin vahingossa biojäteastiaan , jotta voin samantien noukkia sen takaisin ja siirtää sen sekajätteeseen?
Miten joku joka on elänyt vasta 25 vuotta, odottaa jo nöyränä koska lopputekstit alkavat?
Palaverin ajan tuijotan ulos ikkunasta. Huomasinko kun ensimmäinen lehti tipahti. Huomaanko kun ensimmäinen hiutale leijailee? Mitä väliä on sillä että kaulassani roikkuu risti?
Johtuuko tämä kaikki vaan siitä että tänään on huono päivä ja pää ei toimi, vai siitä hiilarihumalasta? Seuraako nämä ajatukset mua huomennakin, taas?
