Neverending Marathon
Tänään kuulin ohimennen työkaverini suusta jotain, täysin itseeni liittymätöntä, minkä seuraksena tajusin jotain tärkeää liittyen itseeni.
Sain selityksen siihen miksi olen nyt paljon väsyneempi ja jaksamiseni tuntuu olevan heikompaa vaikka ravitsemuksellisesti olen terveempi ja liikunkin järkevämmin ja vähemmän. Nyt tiedän syyn miksi aliravittuna jaksoin kun Duracell -pupu ilman että nukuin, söin tai lepäsin edes puolia siitä mitä olisi pitänyt.
Mun stressitasot olivat niin kauan ja niin korkealla että olin jatkuvassa hälytystilassa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä en osannut rentoutua vaan pidin itseni lähtövalmiudessa kokoajan. Lähtövalmiudessa mihin? Elämäni suurimpaan tavoitteeseen juosta läpi elämän, keräämättä taskuun siitä yhtään mitään.
Adrenaliini virtasi ja minä juoksin. Tämähän äkkiseltään kuulostaa hyvältä, olla kokoajan niin energinen että oksat pois, ilman minkäänlaista akkujen lataamista. Tosiasiahan on kuitenkin se että kropan ollessa noin kauan noin suuressa rasitustilassa, se paukahtaa puhki jossain välissä kuitenkin. Ilman että välillä lepää ja kerää voimia uuteen juoksuun, yhtäjaksoinen vauhtijuoksu päättyy hyvällä todennäköisyydellä siihen viimeiseen pamaukseen, joka voi olla kohtalokas. Esimerkiksi sydämen, jonkun muun tärkeän elimen osalta tai henkisesti.
Koittakaapas itse suorittaa jatkuvaa triathlonia, olla pääosassa elokuvassa nimeltä Päättymätön Maratoni. Alun kankeuden, sitä seuraavan huuman; taantuman ja väsymyksen jälkeen, jossain välissä saavutat kyllä sen juoksemisen euforian ja juoksusta häviää koko juoksutuntuma ja eteneminen tuntuu lähes euforiselta lentämiseltä, mutta jossain välissä sitä kuitenkin kompuroi johonkin kiveen niin että siitä kaatumisesta ei enää nouse. Ainakaan ilman pientä varikkokäyntiä.
Se miksi mä tunnen itseni väsyneemmäksi ja ihmettelen miksi en jaksajajaksajajaksa samanlailla kun ennen (5 tuntia yöunia ja 19 tuntia stressiä ja touhua), on se että kroppani ei ole enää tikittävä aikapommi. Kroppani on nyt toipilaana. Mun stressitasot ovat vihdoin laskeneet pois hälytysrajoilta ja mä olen päästänyt irti. Mä olen antanut itselleni luvan rentoutua. Luvan väsyä. Väsymys on kuulemma normaalia. Saa olla väsynyt.
Ja nyt voin vihdoin lopettaa itseni haukkumisen laiskaksi siitä syystä.
