Olennainen

Mä oon viime aikoina miettynyt paljon, ketä ja millälailla hyödyttää ihmisten turhanpäiväinen täydellisyyden tavoittelu. Tällä hetkellä yhteiskunnassa vallitsee yli-ihmisen tavoittelu epidemia ja suurin osa on jo sairastunut. Toiset eivät edes tiedosta sitä ja ne jotka hoksasivat sen ajoissa ovat aloittaneet jo sitä vastaan taistelun. Heitä on jo monia mutta esimerkkinä vaikka Fitfashion veikeä bloggari Voimariini.

Minä itse taidan olla vielä hiukan hämilläni lääkkeet kourassa. Ne ovat käyneet jo kieleni päällä. Tiedän että ne pitää syödä ja vesilasikin on jo kädessä mutta vaan silti jatkan oireideni kanssa. Ehkä mua pelottaa. Pelottaa mitä tapahtuu sitten kun jättäydyn valatavirrasta pois omilleni. Ajaudunko kiviseen karikkoon? Vaiko kuitenkin löydän itseni rannalta kuivattelemasta auringon paisteesta?

Ulkopuolelta tulevat paineet olla kaunein, parhain, laihin, tyylikkäin, ruskettunein, nopein tai kaikista pitkähiuksisin, häiritsee ja harhauttaa meidät täysin olennaisesta pois. Se on koukuttavaa. Se vie mennessään.

No mitä se olennainen sitten on? Hikoile ja rakasta.  Kukka Laakson silmiä avaava kirjoitus aiheesta, suosittelen.

Elämä on tässä ja nyt ja jos se sinulta vietäisiin, edes osittain, pois saattaisi sinua harmittaa ettet juonutkaan sitä vappusiideriä ystäviesi kanssa. Niih. Luettuani tekstin ja pohdittuani taas hetken elämääni ja sen tarkoitusta minä ainakin join.

Vielä vähän aikaa sitten mä halusin olla kaikista rasvattomin, kevyin, timmein ja parhaimman itsekurin omaava superihminen. Se jonka ei ikinä tarvitse syödä kutsuilla syödä karkkia . Tai olla krapulassa ja väsynyt. Tai missata treeniä ja vaihtaa proteiinipatukkaa jäätelöpuikkoon.

Miksi?

Koska mä kuvittelin että  kauan kaivattu rauha ja hyvä olo tulee siitä että mä tiedän että kun mä vihdoin olen sellainen (täydellinen) mun elämä on täydellistä ja mä saan levähtää.  Ja koska mä kuvittelin että sellaista ihmistä kaikki arvostaa ja kaikki kadehtii.

Ihminenhän on kuitenkin luonnostaan lauma eläin ja hakee hyväksyntää. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Kaikki kuitenkin haluavat tulla hyväksytyiksi, kunnianhimoisimmat haluavat tulla kadehdituiksi.

Tosiasia on kuitenkin se että sisäinen rauha ei ole joku tila jota tavoitellaan, vaan se pitäisi olla reissukaveri joka on sun mukana läpi elämän. Siksi oppiminen, sen ylläpito ja funtsiminen ei lopu ikinä.

Ja tosiasia on myös se että rennompana ihmiset myös pitävät minusta enemmän.

Kuulin radiosta erään naisen halunneen hautakiveensä tekstin ”Rakennustyö on valmis, kiitos kärsivällisyydestänne.”

Oikein oivaltava minusta. Harmi vaan että vihdoin kun viimeinenkin seinälista on paikoillaan, rakennuksesta tulee asumaton. Ainakin näin maan päällä ja tässä todellisuudessa.

Terveisin hän jonka muistokirjoituksessa ei tule lukemaan:

”Hän joka ei koskaan syönyt kakkua tai juonut viiniä. Hän joka juoksi ja kyykkäsi niin että unohti mitä laiskottelu tarkoittaa.”