Opettelen rakastamaan vihamiestäni

Jokaisella yksilöllä, etenkin naisilla, tuntuu olevan omasta mielestä itsessään jokin tunnistettava, epämiellyttävä asia minkä vaihtaisi ilomielin pois. Hurjimmat omaavat niitä mielestään jopa useita! Ne inhokkireidet, kimittävä ääni, luonnonkiharat hiukset tai iso syntymämerkki keskellä otsaa. Ja koska ominaisuuksia harvoin pääsee vaihtamaan oravannahkakulttuurin tyyppisesti uusiin miellyttävimpiin ominaisuuksiin, me joudumme näkemään vaivaa ominaisuuksien hävittämiseen tai peittämiseen.

Yksi juoksee jumpalla veren maku suussa saadakseen kylkimakkarat katoamaan ja samalla unohtaa että tänään tuli kuluneeksi vuosi hääpäivästään.  Toinen suoristaa aamuisin hiuksiaan sormet tulessa ja lämpönesteessä niin että ei näe sängyssä vielä nukkuvan miehen unihiekkaa poskella. Kolmas keskittyy joka päivän vetämään muiden seurassa mahan sisään ja rinnat ulos niin että ei huomaa ensimmäisen syyslehden tippuvan maahan.

Mun inhokkikohtani itsessäni on aina ollut maha. Maha, maha, maha. Siellä Maha missä painitaan, meinaan syömishäiriön kanssa. Mä keskityin, en pelkästään katselemaan, vaan myös ajattelemaan mahaani jatkuvasti. Vatsalihakset, kylkimakkarat, vyötärönympärys, sisäelinrasva ja pömppövatsa. Sillä aikaa kun mä tuijottelin omaan napaani, muut löysivät toisensa, näkivät joulun, iloitsi uuden vuoden alusta, haistoi laiskiaissunnuntain hernesopan ja näkivät hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia, kädet täynnä santaa ja räkää. Mitä mä tein?? Availin dieetti rahkapurkkeja, kuuntelin juoksumaton kaunista suhinaa ja ajattelin että kyllä mahtaa Nicole Lee olla maailman onnellisin olento tuolla vatsalla!

Sen kaiken ajan mitä olen käyttänyt katsellen ja vertaillen itseäni fitnessurheilijoihin tai muihin yli inhimillisen elämäntavan edustajiin olisin voinut käyttää  maailman näkemiseen ja ennen kaikkea sen kokemiseen. Ruokapäiväkirjojen, ruokavalioiden ja uusien treenivinkkien lukeminen vei hereilläoloajastani noin 80 %. Loput 20 % käytin työntekoon. Lehtien ”5 vinkkiä litteämpään vatsaan” tai ”7 ruoka-ainetta jotka polttavat tehokkaasti vatsarasvaa” olivat mun Matteuksen ja Johanneksen evankeliumit.

Mä todella haluan oppia kokemaan itseni hyväksi, rakastamaan mahaani ja muitakin vikojani, niin että ne eivät vie huomiotani muulta elämiseltä. Mahani ei ole siis enää iso, laaja, pömppö tai huono ja epäsuhteellisen muotoinen rintoihini verrattuna. Olisiko se sittenkin pehmeä, naisellinen, normaali ja vain yksi osa minua? Voisiko joku muukin ajatella vatsastani niin?

Mä siis kieltäydyn olemasta se elävä kuollut joka juoksee luut kolisten vaa’ alla ja peilin edessä vihaamassa joka ikistä rasvasolua joka kehossani on.

Haluan olla se tulevaisuuden illuusio. Pehmeä ja kaneliomenan tuoksuinen nainen keittiössä, kädet punaisena mehustamassa syysmarjoja, syyskuun lauantai aamupäivän auringossa. Katse ylettyneenä selkään joka touhuaa hengitys huuruten autovahan kanssa. 

Lopuksi kolme vakavamielistä vinkkiä joilla umpirakastut vikoihisi! :

• Käännä vikasi voitoksi! Tästä lähtien hellit muodokasta, lyllyvää ja kadehdittavaa vatsaasi/reisiäsi/hampaitasi tai allejasi rasvalla ja sokerilla, sillä se on maailmassa ainutkertainen ja ansaitsee tulla hellityksi! Rehentele ylpeästi sillä!
• Ymmärrä fakta että ei voi olla täydellinen ellei omista myös yhtä (tai useampaakin) vikaa!
• LOPUKSI vertaa vikojasi muiden vikoihin, huomaat nopeasti että verkkaisesti lainehtiva masu ei ole suinkaan niin kamala kuin nenä jolla voi suojata kaatosateelta kokonaisen varuskunnan! :D:D