Tiedättekö kun on eri asia haaveilla asioista jotka ei todennäköisesti ikinä toteudu. Niin kuin lottovoitosta, prinssistä tai siitä että saisi luonnostaan paksummat hiukset. Näiden haaveiden kanssa on kiva pitää ajatusleikkiä hyvinä päivinä ja piirrellä niitä niihin iänikuisiin Mindmapeihin.

No sitten on jo astetta realistisempaa haaveilla paremmasta palkasta, toisenlaisesta työpaikasta, tai siitä että uskaltaisi muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa ihan alusta. Tämän kaltaiset haaveet ovat niitä jotka ovat täysin mahdollisia mutta valitettavasti niitä joista puhutaan paljon mutta niiden eteen ei tehdä mitään. Mutta se ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Sillä yleensä löytyy syitä ja tarkoitus siihen miksi ne eivät koskaan pääse toteutusasteelle. Se on vain sellaista harmitonta onkoruohoainavihreempäänaapurinpuolella –haihattelua.

Lueskelin yksi aamu erästä kirjoitusta jossa pohdiskeltiin ohimennen sitä että jos yhtäkkiä saisi tietää että elämää olisi jäljellä enää vaan joku X määrä aikaa jäljellä, niin mihin sen jäljellä olevan ajan käyttäisi. Tämä sai mut miettimään sitä elänkö elämääni nyt niin kuin todella haluan, niin että ei jäisi mitään kaduttavaa.

Mistä mä oikeasti haaveilen? Mitkä asiat oikeasti haluaisin saavuttaa? Minkä haaveiden toteutuminen tekisi mun elämästä oikeasti onnellisempaa?

No ei ainakaan se lottovoitto tai virheetön vartalo.

Mä haaveilen omasta perheestä ja onnellisesta arjesta. Arjesta jossa kuitenkin sattuu ja tapahtuu.

Mä haluan olla terve ja hyvässä kunnossa, niin fyysisesti kuin henkisestikin, jotta pystyn elämään hetkessä huolehtimatta epäolennaisuuksista.

Mä haluan oppia itsestäni ja muista. Oivaltaa ja opettaa.

Mä haluan rakastaa ja luottaa johonkin täysin. Mä haluan pois mun omalta reviiriltä ja joskus seistä toisen tontilla, viihtyä siinä ja olla pelkäämättä.

Mä haluan että mä onnistuisin hyväksymään itseni täysin sellaisena kuin olen, kokoajan kyseenalaistamatta itseäni ja olemassaoloani. Oppia olemaan itsevarma siitä niin että minulla tai kenelläkään muulla ei jäisi enää epäselvyyksiä.

No nyt taisi mennä haaveilun sijasta haluamisen puolelle, mutta menkööt.

Loppujen lopuksi haaveilen siis ihan tavoiteltavissa olevista asioista. Ja olennaista näyttäisi näiden kaikkien saavuttamiseen olevan se että maltan kärsivällisesti elää ja oppia itsestäni ja elämästä ympärilläni.

Loput tulee jos on tullakseen ja jää jos on jäädäkseen.

Eilen aamulla sama teema tuntui saavan jatkoa kun UudenIhanuuden kanssa tuli puheeksi molemmilla haimasyöpiin kuolleet työkaverit. Ja jälleen aloin miettimään mitä tekisin jos elon päiväni olisi pian luetut. No jos niitä olisi enemmän kun vuosi niin suunnitelma olisi ehkä kunnianhimoisempi, mutta sen ihan viimeisen vuoden käyttäisin kyllä seuraavasti.