Tänään aion tehdä jotain minkä olen perunut jo… hmmm ainakin kolme kertaa. Mennä treffeille. Käsittämätöntä miten mulla on vieläkin edes mahdollisuus nähdä tämä kyseinen kaveri. Olen hankkinut itselleni kolmannen nimen, Oharikuningatar. 

Syy miksi olen aina peruuttanut treffit, on se että en ole nähnyt tarpeeksi syytä miksi mennä treffeille kyseisen kaverin kanssa. Kaveri on hyvännäköinen, hauska ja muistaakseni mukavakin, mutta jotenkin en ole nähnyt tulevaisuutta siinä hommassa. Joten järkevänä likkana olen ajatellut miksi tuhlata aikaa. 

No kerronpa miksi! Vaikka tämän hetkinen fakta on se että olen nyt parantunut edellisestä sydänsurustani ennätysvauhtia ja unohtanut edellisen sydäntensärkijän olemassaolon lähes kokonaan, olen myös äärimmäisen kyllästynyt ja tylsistynyt miehiin, ja rakkauteen. Mikä on hyvä. Sillä nyt mulla on aikaa harjoitella uutta harrastustani. Harrastus nimeltä deittailu ihan vaan huvin vuoksi.

Mun pitää oppia että en voi innostua ja ottaa tosissaan mitään, tai ketään miestä tai tapailua, ennen kun siihen on aihetta. Sillä syy miksi mun sydän tallottiin niin pahasti, oli yksinkertaisesti se että mä ihan itse heitin sen siihen lattialle tallottavaksi. Ihan keskelle lattiaa, ja ihan ilman minkään valtakunnan suojapapereita. 

Miksi mun pitää heti nähdä itseni kaverin vierellä alttarilla tai ajatella mitähän mun vanhemmat pitäisi tästä kaverista? Miksi mun pitää heti fiilistellä miltähän mahtaisi tuntua sunnuntaiaamut hänen vierellään tai miltä maistuisi arkipäivän aamupuuro samasta kulhosta. Ja jos en pysty näitä kuvittelemaan hylkään ajatuksen kaverista saman tien. Tai jos näen vähän liiankin hyvin, olen jo istuttamassa hääkimppuani. Nyt olisi tärkeää vain se että menen, olen ja pidän hauskaa. 

Tästä eteenpäin otan miesten tapailun pelkästään mukavana ajanvietteenä, sen suurempia ajattelematta tai odottelematta. Ja mä luulen että juuri sellaista se voisi olla tämän kaverin kanssa. Kaiken hyvän lisäksi, Lontoon kielen harjoittelu ei ole ikinä pahasta!

Satuinpa eilen katsomaan, ensin toisella silmällä ja korvalla, Iholla sarjan uusintoja. Kunnes aistivälineeni, eli myös se toinen korva ja silmä käänsivät täyden huomionsa seuraamaan sarjan jaksoa missä näytettiin Marian ja Reinon ah niin ihanaa perhearkea. Tein seuraavia (pelottavia) huomioita:

• lapsen kakkaa vessan lattialla ja sukassa, ja kakasta puhuminen kun se olisi perheen uusi BFF
• jatkuva huomio kiinnittyneenä jälkikasvun edustajiin, jotta vaasit ja veitset eivät lävistä pieniä pellavapäitä
• talonrakennusprojektin helvetin kiukkunen sekopää-kirvesmies huutamassa päin naamaa
• yksinäiset illat kotona miehen ollessa pitkillä työmatkoilla
• raskauskilot ja jatkuva meikittömyys, sekä fakta että et ehdi pesemään edes tukkaasi joka päivä?!
• tosiasia että sä et pääse mihinkään ikinä koskaan ellet sälytä ihanaa arkeasi jollekin mulle hetkeksi (onnea anopit ja äidit)
• huoli, rakastaako se mua vielä huomennakin?

Tuotako mä todella niin raastavasti ja palavasti haluan? Tuotako mä todella halajan nyt ja ikuisesti? Vaihtaisinko oikeasti tän hetkisen elämäni tuohon auvoiseen arkeen. Ettäkö tosissani antaisin mitä tahansa tän hetkisestä elämästäni pois, jotta saisin kaiken tuon. Miehen, parisuhteen, lapset, perhearjen? 

Lauantaina olisin sanonut Kyllä! Eilisen jälkeen: Oikeestaan en. En nyt. Ihmisenä, joka on koko ikänsä halunnut vain saada rakkauden ja sen myötä perheen ja lapset, pelästyi helvetisti kun huomasi ja pysähtyi hetkeksi oikeasti katsomaan ja pohtimaan mitä se arki sitten olisi. Haaveillessani unelma-ammatistani äitinä, olin poiminut vain ne parhaat mielikuvat ruokkiakseni onnellisuuden nälkääni. Vain ne lauantai-illat yhdessä tv:n ääressä miehen kainalossa ja lapset afrikan tähti pelin lomassa lattialla, tai jouluaaton lahjojen avaushetki Petteri Punakuonon soidessa tai kirkossa se ohikiitävä hetki kun sanotaan Tahdon. 

Todellisuudessa elämä olisi varmaan ajoittain juuri sellaista kun olen aina kuvitellut mutta suurimmaksi osaksi sitä todellisuutta mihin heräsin eilen. Sinne jäisivät iltabodypumpit ja humpat, pitkä makoilu iltaisin piikkimatolla, huolellinen kaunistautuminen ja kiireetön aamulehden lukeminen aamuisin. Ruokakaupoissa maleksiminen ja mieleisen ruokavalion huolellinen noudattaminen. (sillä mikä perhe syö päivälliseksi kanasuikale/porkkanaraaste sekotusta ja jälkkäriksi raejuustojugurttimössöä?)

Varmasti kaikki tuo perhearjen elementit on loppujen lopuksi enemmän arvokasta ja se ihmiselämän onnellisuuden ydin, mutta tuo onni tulee sitten kun on tullakseen. Huomasin että ei sitä tarvitse haluta niin palavasti ennen kuin on ”pakko”.  Tuo onni ei tule kaikille tai se voi olla myös vain hetkellistä, siksi sitä ei kannata pitää elämän totuutena niin kuin olen tähän asti pitänyt. Se on onni ”sitten joskus”. 

Tällä hetkellä, onni  on esimerkiksi sitä että voin nauttia pitkistä löytöretkistä ruokakauppaan, hiljaisuudesta silloin kun itse sitä haluan, vapaudesta päättää tehdä mitä vaan elämälläni ja päivilläni ja etuoikeudesta matkustaa yksin sekä kokea ja rakentaa itsensä valmiiksi itsenäisesti. Mutta siis valmiiksi mitä varten? No sen näyttää tulevaisuus. Joko valmiiksi olla vain yksinkertaisesti ihminen ja olemassa, ja/tai sitä tulevaisuuden perheellistä autuutta varten. Tällä hetkellä olen vastuussa aamulla jätetyistä tiskeistä tai kiloistani (tai että niitä ei ole) vain ja ainoastaan itselleni ja se on vapauttavaa. 

Eilisen löytöretken saalis, aivan uusi tuttavuus Kumkvatti. Saalis kruunattiin maleksimalla Anttilan sisustusosastolla Kauan, sytyttämällä oikein voimakkaan tuoksuisia tuoksukynttilöitä syysillan ratoksi, suunnittelemalla talven ulkovaatekokonaisuutta ja kutomalla pitkään ja hartaasti. Kaikki tämä, Yksin 🙂