Opettelen rakastamaan vihamiestäni

kuva.png

Jokaisella yksilöllä, etenkin naisilla, tuntuu olevan omasta mielestä itsessään jokin tunnistettava, epämiellyttävä asia minkä vaihtaisi ilomielin pois. Hurjimmat omaavat niitä mielestään jopa useita! Ne inhokkireidet, kimittävä ääni, luonnonkiharat hiukset tai iso syntymämerkki keskellä otsaa. Ja koska ominaisuuksia harvoin pääsee vaihtamaan oravannahkakulttuurin tyyppisesti uusiin miellyttävimpiin ominaisuuksiin, me joudumme näkemään vaivaa ominaisuuksien hävittämiseen tai peittämiseen.

Yksi juoksee jumpalla veren maku suussa saadakseen kylkimakkarat katoamaan ja samalla unohtaa että tänään tuli kuluneeksi vuosi hääpäivästään.  Toinen suoristaa aamuisin hiuksiaan sormet tulessa ja lämpönesteessä niin että ei näe sängyssä vielä nukkuvan miehen unihiekkaa poskella. Kolmas keskittyy joka päivän vetämään muiden seurassa mahan sisään ja rinnat ulos niin että ei huomaa ensimmäisen syyslehden tippuvan maahan.

Mun inhokkikohtani itsessäni on aina ollut maha. Maha, maha, maha. Siellä Maha missä painitaan, meinaan syömishäiriön kanssa. Mä keskityin, en pelkästään katselemaan, vaan myös ajattelemaan mahaani jatkuvasti. Vatsalihakset, kylkimakkarat, vyötärönympärys, sisäelinrasva ja pömppövatsa. Sillä aikaa kun mä tuijottelin omaan napaani, muut löysivät toisensa, näkivät joulun, iloitsi uuden vuoden alusta, haistoi laiskiaissunnuntain hernesopan ja näkivät hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia, kädet täynnä santaa ja räkää. Mitä mä tein?? Availin dieetti rahkapurkkeja, kuuntelin juoksumaton kaunista suhinaa ja ajattelin että kyllä mahtaa Nicole Lee olla maailman onnellisin olento tuolla vatsalla!

Sen kaiken ajan mitä olen käyttänyt katsellen ja vertaillen itseäni fitnessurheilijoihin tai muihin yli inhimillisen elämäntavan edustajiin olisin voinut käyttää  maailman näkemiseen ja ennen kaikkea sen kokemiseen. Ruokapäiväkirjojen, ruokavalioiden ja uusien treenivinkkien lukeminen vei hereilläoloajastani noin 80 %. Loput 20 % käytin työntekoon. Lehtien ”5 vinkkiä litteämpään vatsaan” tai ”7 ruoka-ainetta jotka polttavat tehokkaasti vatsarasvaa” olivat mun Matteuksen ja Johanneksen evankeliumit.

Mä todella haluan oppia kokemaan itseni hyväksi, rakastamaan mahaani ja muitakin vikojani, niin että ne eivät vie huomiotani muulta elämiseltä. Mahani ei ole siis enää iso, laaja, pömppö tai huono ja epäsuhteellisen muotoinen rintoihini verrattuna. Olisiko se sittenkin pehmeä, naisellinen, normaali ja vain yksi osa minua? Voisiko joku muukin ajatella vatsastani niin?

Mä siis kieltäydyn olemasta se elävä kuollut joka juoksee luut kolisten vaa’ alla ja peilin edessä vihaamassa joka ikistä rasvasolua joka kehossani on.

Haluan olla se tulevaisuuden illuusio. Pehmeä ja kaneliomenan tuoksuinen nainen keittiössä, kädet punaisena mehustamassa syysmarjoja, syyskuun lauantai aamupäivän auringossa. Katse ylettyneenä selkään joka touhuaa hengitys huuruten autovahan kanssa. 

Lopuksi kolme vakavamielistä vinkkiä joilla umpirakastut vikoihisi! :

  • Käännä vikasi voitoksi! Tästä lähtien hellit muodokasta, lyllyvää ja kadehdittavaa vatsaasi/reisiäsi/hampaitasi tai allejasi rasvalla ja sokerilla, sillä se on maailmassa ainutkertainen ja ansaitsee tulla hellityksi! Rehentele ylpeästi sillä!
  • Ymmärrä fakta että ei voi olla täydellinen ellei omista myös yhtä (tai useampaakin) vikaa!
  • LOPUKSI vertaa vikojasi muiden vikoihin, huomaat nopeasti että verkkaisesti lainehtiva masu ei ole suinkaan niin kamala kuin nenä jolla voi suojata kaatosateelta kokonaisen varuskunnan! :D:D
Kauneus Oma elämä Liikunta Meikki

Onko jokainen arvokas?

Milloin ihminen on ihmisen arvoinen ja täyttää hyvän ihmisen määritelmän? Mitkä ominaisuudet saa yksilön täyttämään ihmisyyden ja elämäntarkoituksen mitan?

Vai saadaanko ihmisyyden arvokkuus lahjana jo syntymässä ja se säilyy koko elämän? Pystyykö sen menettämään kivikkoisella tiellä?

vauva.jpg

Oman elämäni kautta ja katsellessa lähimmäisteni elämää, mä olen pohtinut tätä kysymystä paljon. Koska mä olen sen arvonen että olen hyvä ja riittävä?

Lasketaanko mun arvo luonteenpiirteiden tai tekojeni perusteella vai välillä myös itsestäni riippumattomien asioiden avulla? Jos ihminen syntyy köyhään perheeseen, voiko omilla teoillaan tehdä itsestään arvokkaamman? Tai voiko koditon alkoholisti joka pelastaa lapsen hukkumasta, olla yhtä arvokas ja tärkeä kuin sisäisesti mätä olento joka kantaa päällä miljardin arvosta materiaa?

Olen huomannut että Suomessa arvostellaan ihminen usein työn tai koulutuksen perusteella, mutta  jossain päin maailmaa arvokkaan ihmisen tulisi lisäksi kuulua hyvään ja arvostettuun perheeseen sekä omata tahraton maine niin itsensä kuin perheensäkin osalta. Eräässä kulttuurissa perinteiden ja tiukkojen normien noudatus on elinehto yhteisön hyväksynnälle ja toisaalla yksilön omia ajatuksia, vapautta ja erilaisuutta pidetään arvossa. Kristinusko opettaa että lähimmäisen rakkaus, epäitsekkyys ja nöyryys ovat hyvän ihmisen ominaisuuksia. Musliminainen on arvokas vain silloin kun se noudattaa miehensä asettamia sääntöjä ja elää elämänsä nauramatta.

Yleismaailmallisesti, ulkonäkö on ollut jo ikuisuuden ihmisen kadehdittavuuden ja paremmuuden mittari. Mitä kauniimmat kasvot ja kapeampi vyötärö, sitä parempi ihminen? Miksi näin? Mikä niissä ominaisuuksissa tai niiden takana, on parempaa kuin erikoisissa kasvoissa ja pyöreässä vyötärössä? Koska ja ketkä sen palaverin pitivät kun niin päätettiin?

Koska Tytöstä tulee arvokas ja tärkeä?

  • Onko se silloin kun olen kaikista laihin, treenaan eniten ja omaan parhaimman itsekurin? (Vai ovatko ne lihavat kuitenkin leppoisampia ja enemmän sisäisesti kauniita)
  • Onko se sillon kun luovutan verta ja toimin kodittomien kissojen kirpputorin vastaavana?
  • Onko se silloin kun ajattelen ensi muiden tarpeita ja poden huonoa omaatuntoa jostakin, jonka tiedän olleen epäedullista muille mutta oli edullista minulle? Vai silloin kun olen jo ennen huonon omantunnon kolkuttamista, miettinyt asian loppuun saakka ja jättänyt sen tekemättä?
  • Onko minun äkkipikaisuuteni enemmän tai vähemmän huono ominaisuus kuin jonkun muun itserakkaus?
  • Voisinko olla hyvä ihminen sillon kuin olen oppinut ja opin, kun nautin elämästäni jakun  minulla ja ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla, kun elän elämää niin kuin parhaiten kun pystyn?

Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla ihmiseen itseensä on iso vaikutus. Vain harvan voi sanoa oikeasti elävänsä välittämättä muista ja niiden mielipiteistä. Ihminen kuitenkin elää itsensä lisäksi vahvasti teoillaan ja toiminnallaan meille muillekin, lähimmäisilleen. Silloin tuleekin mieleen ne ihmiset, joilla ei ole perhettä, läheisiä tai ne jotka eivät halua olla osa sosiaalista elämää.

Ovatko ne yksin elävät ihmiset,  joilla on hallussa enemmän kuin 24 h tuntia vuorokautta kohden, yhtä tärkeitä ja kadehdittavia, kuin ne joilla on aina kiire rakkaidensa luokse? Tai ne jotka omistavat elämänsä tieteelle tai uralle? Vaikkakin se olisi  40 vuoden rupeama ilmaislehden jakana. Voiko kotiäiti ja insinööri olla yhtä arvokkaita ammatteja?

Kumpi on arvokkaampaa oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on vai miellyttämään muita?

Mun eräs ystäväni on hyvin arvokas siksi että pystyy aidosti asettumaan toisen sijaan. Toinen ystäväni on arvokas koska välittää niin paljon. Kolmas ystäväni yksi maailman lempeimmistä. Neljännen ystäväni rohkeudelle ei ole vertaa.

Mä haluaisin olla ihmisten silmissä arvokas ja riittävä, vaikka en olekaan universumin paras ihminen. Onko universumin parasta ihmistä olemassakaan? Vai ollaanko meitä luotu iso sarja vajaita koeyksilöitä, jotka kaikki tavallaan yrittää täyttää vajettaan ja onnistua siinä.

Löydänkö elämäntarkoituksen ja ihmisyyden ytimen vasta sitten kun lakkaan välittämästä siitä mitä muut ovat mieltä minusta ja olen itse tyytyväinen siihen mitä minä olen?

Tekikö se musta yhtään huonompaa tai parempaa ihmistä kun eilen valitsin kuunnella kroppaani ja jätin jumpan väliin? Miksi mua ruoskii laiskuuden ruoska vaikka tiesin tehneeni teoriassa oikein. 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä