Milloin ihminen on ihmisen arvoinen ja täyttää hyvän ihmisen määritelmän? Mitkä ominaisuudet saa yksilön täyttämään ihmisyyden ja elämäntarkoituksen mitan?

Vai saadaanko ihmisyyden arvokkuus lahjana jo syntymässä ja se säilyy koko elämän? Pystyykö sen menettämään kivikkoisella tiellä?

Oman elämäni kautta ja katsellessa lähimmäisteni elämää, mä olen pohtinut tätä kysymystä paljon. Koska mä olen sen arvonen että olen hyvä ja riittävä?

Lasketaanko mun arvo luonteenpiirteiden tai tekojeni perusteella vai välillä myös itsestäni riippumattomien asioiden avulla? Jos ihminen syntyy köyhään perheeseen, voiko omilla teoillaan tehdä itsestään arvokkaamman? Tai voiko koditon alkoholisti joka pelastaa lapsen hukkumasta, olla yhtä arvokas ja tärkeä kuin sisäisesti mätä olento joka kantaa päällä miljardin arvosta materiaa?

Olen huomannut että Suomessa arvostellaan ihminen usein työn tai koulutuksen perusteella, mutta  jossain päin maailmaa arvokkaan ihmisen tulisi lisäksi kuulua hyvään ja arvostettuun perheeseen sekä omata tahraton maine niin itsensä kuin perheensäkin osalta. Eräässä kulttuurissa perinteiden ja tiukkojen normien noudatus on elinehto yhteisön hyväksynnälle ja toisaalla yksilön omia ajatuksia, vapautta ja erilaisuutta pidetään arvossa. Kristinusko opettaa että lähimmäisen rakkaus, epäitsekkyys ja nöyryys ovat hyvän ihmisen ominaisuuksia. Musliminainen on arvokas vain silloin kun se noudattaa miehensä asettamia sääntöjä ja elää elämänsä nauramatta.

Yleismaailmallisesti, ulkonäkö on ollut jo ikuisuuden ihmisen kadehdittavuuden ja paremmuuden mittari. Mitä kauniimmat kasvot ja kapeampi vyötärö, sitä parempi ihminen? Miksi näin? Mikä niissä ominaisuuksissa tai niiden takana, on parempaa kuin erikoisissa kasvoissa ja pyöreässä vyötärössä? Koska ja ketkä sen palaverin pitivät kun niin päätettiin?

Koska Tytöstä tulee arvokas ja tärkeä?

• Onko se silloin kun olen kaikista laihin, treenaan eniten ja omaan parhaimman itsekurin? (Vai ovatko ne lihavat kuitenkin leppoisampia ja enemmän sisäisesti kauniita)
• Onko se sillon kun luovutan verta ja toimin kodittomien kissojen kirpputorin vastaavana?
• Onko se silloin kun ajattelen ensi muiden tarpeita ja poden huonoa omaatuntoa jostakin, jonka tiedän olleen epäedullista muille mutta oli edullista minulle? Vai silloin kun olen jo ennen huonon omantunnon kolkuttamista, miettinyt asian loppuun saakka ja jättänyt sen tekemättä?
• Onko minun äkkipikaisuuteni enemmän tai vähemmän huono ominaisuus kuin jonkun muun itserakkaus?
• Voisinko olla hyvä ihminen sillon kuin olen oppinut ja opin, kun nautin elämästäni jakun  minulla ja ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla, kun elän elämää niin kuin parhaiten kun pystyn?

Muiden mielipiteillä ja ajatuksilla ihmiseen itseensä on iso vaikutus. Vain harvan voi sanoa oikeasti elävänsä välittämättä muista ja niiden mielipiteistä. Ihminen kuitenkin elää itsensä lisäksi vahvasti teoillaan ja toiminnallaan meille muillekin, lähimmäisilleen. Silloin tuleekin mieleen ne ihmiset, joilla ei ole perhettä, läheisiä tai ne jotka eivät halua olla osa sosiaalista elämää.

Ovatko ne yksin elävät ihmiset,  joilla on hallussa enemmän kuin 24 h tuntia vuorokautta kohden, yhtä tärkeitä ja kadehdittavia, kuin ne joilla on aina kiire rakkaidensa luokse? Tai ne jotka omistavat elämänsä tieteelle tai uralle? Vaikkakin se olisi  40 vuoden rupeama ilmaislehden jakana. Voiko kotiäiti ja insinööri olla yhtä arvokkaita ammatteja?

Kumpi on arvokkaampaa oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on vai miellyttämään muita?

Mun eräs ystäväni on hyvin arvokas siksi että pystyy aidosti asettumaan toisen sijaan. Toinen ystäväni on arvokas koska välittää niin paljon. Kolmas ystäväni yksi maailman lempeimmistä. Neljännen ystäväni rohkeudelle ei ole vertaa.

Mä haluaisin olla ihmisten silmissä arvokas ja riittävä, vaikka en olekaan universumin paras ihminen. Onko universumin parasta ihmistä olemassakaan? Vai ollaanko meitä luotu iso sarja vajaita koeyksilöitä, jotka kaikki tavallaan yrittää täyttää vajettaan ja onnistua siinä.

Löydänkö elämäntarkoituksen ja ihmisyyden ytimen vasta sitten kun lakkaan välittämästä siitä mitä muut ovat mieltä minusta ja olen itse tyytyväinen siihen mitä minä olen?

Tekikö se musta yhtään huonompaa tai parempaa ihmistä kun eilen valitsin kuunnella kroppaani ja jätin jumpan väliin? Miksi mua ruoskii laiskuuden ruoska vaikka tiesin tehneeni teoriassa oikein.