Perhostarhaus vapautunut

Ja perhoset lentäneet suoraan mun vatsaan! Mä oon ihastunut. Kun mä ajattelen, ne räpsyttää siipiään. Kun mä nään kuvan, ne kutittaa tuntosarvillaan. Kun mun ajatukset juoksee kauas tulevaisuuteen, ne tekee massahyökkäyksen mahalaukuun. Pitkästäpitkästä aikaa tää kummallisuus on mun jokaisessa solussa ja mä en tiedä mitä mun siitä pitäisi ajatella. 

Ja mua pelottaa. Kuinka osaan tai kestän käsitellä taas niitä mahdollisia pettymyksen tunteita? Pinkaisenko heti takaisin kidutuskarsinaani kun totean että en uskallakaan. On ollut rakentavaa luoda oma itsensä uudestaan ilman parisuhdetta. Voi ainakin sanoa että mikään tai kukaan muu ei päässyt määrittelemään uutta minääni kuin minä itse. Toisaalta siihen määritelmään on otettu mukaan vain asiat jotka ilmenee ihmisessä itsessään ilman jonkun muun läsnäoloa.

Mutta kuinka määrittelen itseni nyt taas mahdollisesti ihmisenä, joka ei olekaan sukupuoleton otus ja  jonka maailma on valinnut elämään onnellisesti mutta yksin.  Pitääkö mun nyt muuttaa se valinta ja antaa taas maailman vaikuttaa (lue: satuttaa) muhun? Kyllä, kuulemma osa paranemista. Hui, helvetin pelottavaa. 

Voin verrata sitä tunnetta ja tilaa kun kohta tietää että jokin menee pilalle, siihen kun näkee että auringon viimeiset säteet menee kohta pilven taa tai mustien pilvien perusteella tietää varmuudella että hetken päästä sataa ja rankasti. Tällanen tieto estää nauttimasta siitä sen hetkisestä tunteesta, kuumista auringon säteistä ja keskittyä vain siihen. Päässä pyörii vain lakkaamatta pelastussuunnitelma: kuratakki, check. kurahousut, check. sateenvarjo, check. nenäliinat?!

Jos mä olisin vedonlyöjä tai matemaatikko mä todennäkösesti laskisin todennäköisyydet olemassa oleville vaihtoehdoille ja valitsisin sen turvallisimman. Mä oon nykyään niin tissiposki että uhkapeluu ei edes käväise mielessä, vaikkakin päävoittona olisi maailma. Turvallisen vaihtoehdon kanssa ei tarvitsisi haaskata aikaa tai energiaa turhuuteen nimeltä ”elämän kuuluukin satuttaa”.

Kuitenkin.

Portugalin auringon alla, aurinkoisena aamuna kirpputorilla lissabonilaistunut afrikkalaismies kysyi multa, kun arvoin ostanko vaan yhden naiskoristepatsaan vaiko miehen ja naisen, huonolla englannilla ”you don’t like couple?” Salamana tuli ajatus, Siis Mitä?! Pitääkö mun tulla Portugaliin saakka kuullakseni kettuilua mun sinkkuudesta ja siviilisäädystä.

No eih, mieshän ei ehkä ihan tarkoittanut sitä niin mutta sen johdosta tajusin kuitenkin että vaikka viime aikoina olen viihtynyt yksin, enemmän kuin hyvin, ja olen jo hyvin totuttaunut ajatukseen olla vielä pitkään yksin, taidan kuitenkin ”like couple”. Noh nythän mun kirjahyllyssä siis kököttää mies -ja naisfiguurit ja ”me like couple”. Ja afrikkalaismies on 10 euroa rikkaampi. 

Löytyisköhän musta kuitenkin vielä uhkapelurin vikaa?