Pienuuttani kompensoin ilkeydelläni?

 

Siitä onkin jo pitkä tovi kun viimeksi näin Sulun ja tunsin ne piinaavan äänekkäät ajatukset silmieni takana.

Ne ajatukset jotka saavat peilikuvani vääristymään ja minut paniikki-inhoreaktioon. Ne ajatukset jotka aiheuttavat minulle ahdistavan tunteen maailman suurimmasta pelosta, lihomisesta. Otteen lipeämisestä omaa elämää ja ruumistani koskien. Pelon siitä mitä vaa’an lukema näyttää. Pelko siitä miten reagoin kun numerot ilmestyvät ruutuun. Pelko siitä mitä teen sen jälkeen. Ja silti mun on sinne vaa’alle päästävä.

Ensin kuitenkin minun oli tehtävä kauppaa itseni kanssa.

Jos nyt olet lihonut kilon niin pieni kiristely alkaa. Entä jos olenkin lihonut kaksi? Mitä jos kapine näyttääkin 5 kiloa enemmän kuin viimeksi. Mitä sitten teen? Juoksen kellariin ja kaivan mattopiiskan esiin. Tai mitä jos vaan kävelisit peilin eteen ja olisit tyytyväinen itseesi mitä tahansa se näyttääkin. Mutta tyytyväinen, tuohon? En pysty.

Onhan siitä jo aikaa. Viimeksi kun uskaltauduin. Muutamia viikkoja. Ja silloinkin jännitti. Ja silloin se näytti 49,7 kiloa. Ja kyllä silloin helpotti.

En tiedä mikä siinä on että vaikka nykyään pääsääntöisesti tarkkailen itseäni hyvän olon, peilin ja vaatteiden sopivuuden perusteella, välillä tulee kova tarve päästä puntarille. Kuin turvaan jostakin. Ja se jännittää helvetisti. Samalla tiedän sen olevan yhden tekevää, mutta kuitenkin niin määrittävä tekijä mielessäni.

Yön yli odotan. On vertailukelpoisempaa. Aamupaino se täytyy taas olla. Menen silloin kun kukaan ei kuule eikä nää, edes minä itse. Voin rauhassa romahtaa.

Ja mitä se vaaka näyttikään. 50,1. Naurettavaa. Neljänsadan gramman arvoinen paniikki ja itseinho. Ymmärrän että vainoharhaisuus ja vääristynyt peilikuva huijasi minua taas. Mikä saa nämä ajatukset, pelon ja ahdistuksen aikaan joka saa minut käyttäytymään näin? Toimimaan tietyn kaavan mukaan, kanavoimaan pahaa oloani väärin.

Se on erittäin mielenkiintoista että vaikka tiedän mistä minun henkilökohtaiset psyykkiset haasteeni ovat peräisin ja tiedän niiden vaikutukset nykypäivään, en silti osaa lähteä kehittämään niitä. Tunnen itseni hyvin ja tiedän miksi toimin ja reagoin tiettyihin tilainteisiin tietyllä tavalla ja osaan jo ennakoida kuinka tilanne tulee etenemään niin silti en osaa toimia tilanteessa juuri sillä hetkellä toisin jotta tilanteet joihin ajaudun käytökselläni, vältettäisiin. Ennaltaehkäisykeinoja olen jo hiukan oppinut hallitsemaan mutta itse H-hetkellä mulla menee sormi suuhun.

Ikään kuin minulle olisi annettu käyttöopas jonka osaan ulkoa. Etu- ja takaperin sekä kolmella eri kielellä, mutta jos joku pyytää minua toimimaan oppaan mukaan, en osaa ottaa edes ensiaskelta.

Mä olen lapsesta asti ollut hyvin nopeasti raivostuva, loukkaantuva ja kiukkuinen lapsi. Toisaalta taas kun olen hyvällä päällä, olen kuin Naantalin aurinko, antelias, valloittava, hyvä seuralainen, pyydän anteeksi kun tiedän tehneeni virheen ja tunnen empatiaa. Tyypillinen kaksonen? Vai kaksisuuntainen mielialahäiriö??

Mutta kun tipahdan kaivoon, tipahdan sinne ryminällä ja mun on todella vaikea päästä sieltä pois omin avuin. Nykyään luonteeni huonompi puoli ilmenee niin että vittuilen, haastan riitaa, en kestä itseeni kohdistuvaa kritiikkiä ja tilanteet jotka eivät ole hallinnassani saa minut paniikkiin.

Ja alan hankalaksi. Syytän muita, vaadin huomiota ja täydellistä itseni ymmärtämistä. En kestä jos minulle suututaan takaisin ja kun tulen tarpeeksi vihaiseksi niin suustani tulee jos jonkinlaisia rumia sammakoita. En osaa päästää irti negatiivisista tunteista ja tilanteista vaan jään jumiin niihin. Jatkan ja jatkan ja jatkan. Näin käy siis riitatilanteissa ja tilanteissa jotka herättävät minussa turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita. En toki täysin kahjo ole.

 

 

Isäni oli, omien haasteidensa takia, meille lapsille aina kovin turvaton vanhempi. Lapsena sain aina pelätä koska tulee seuraava pimahdus ja jos meillä alkoi kiukuttelemaan niin kiukutteluun vastattiin raivolla joten opin että vain raivoaminen on arvokasta ja sillä saa edes jotain aikaan. Meillä harvoin sovittiin ja pyydettiin anteeksi tai keskusteltiin kehittävällä tavalla asioista. Kahden lapsen ja kahden aikuisen sijasta meillä asui kolme lasta ja yksi aikuinen. Alkoholi, jonkin asteinen perheväkivalta, sen pelko ja henkinen väkivalta vierailivat meillä. Usein heräsin viikonloppuisin siihen kun vanhempani repivät toisiltaan silmiä toistensa päästä, melkein kirjaimellisesti. Vaan oli meillä mukavaakin, ja toisinaan turvallista. Vaan ei niin että musta olisi kasvanut täysin ehjä muumi.

Tiedostan siis sen että koska lapsena minulla oli jatkuva epävarmuuden ja turvattomuuden tunne, sekä lisäksi jatkuva stressitila meillä kotona jatkuvasti vallitsevasta jännittyneestä ilmapiiristä johtuen, käsittelen nykyäänkin negatiiviset tunteet ja riita tilanteet kuin lapsi. En kestä stressitilanteita, vaan ne tuntuvat maailmanlopuilta. Ihan joka ikinen kerta.

 

 

Nämä ominaisuudet ja tilanteet ovat lisääntyneet ja kärjistyneet jostain syystä nyt viime aikoina. Johtuukohan siitä että koska tiedostan että nyt minulla on niin paljon enemmän menetettävää kuin pitkään aikaan, pelkään jo etukäteen. Koska tiedän että jos nyt epäonnistun, ei lisää mahdollisuuksia tule enää. Vai siitä että joku ihminen on taas päässyt niin lähelle minua että näytän sille myös hirviömäisyyteni ja toivon nyt sormet ristissä että hyväksyy hän myös sen puolen minusta. Hyväksyykö?

 

Olen yrittänyt miettiä keinoja ja tapoja kehittää ja parantaa itseäni. Päästä yli näistä asioista. Vaan en keksi mitään mikä tehoaisi. Terapian olen aikonut aloittaa muutaman kerran. Kiitollisuuspäiväkirjaa olen rustannut. Olen harrastanut joogaa ja itsetutkiskelua. Olen yrittänyt hengitellä ja laskea sataan. Lähteä tilanteesta. Tai toisaalta puhua asiasta kehittävästi. Kaikki vie minua kyllä oikeeseen suuntaan mutta ei lähelle ratkaisua. Kuinka sinne pääsee?

 

Viime viikonloppuna malttamattomuus valtasi minut, Fazerin joulukalenteri tyhjeni suklaa- ja joulufiilistelyhimoissa.