Sitten kun se Worst part is over
Me pohdimme, analysoimme ja märehdimme asioita aina sillon kun asiat ovat huonosti, kun kiukuttaa ja surettaa. Kysymme miksi, miksi ja miksi. Harva meistä kuitenkaan muistaa pohtia asiaa enää tilanteen ollessa jo ohi ja kun on päästy sinne myrskyn jälkeiseen poutasäähän. Kysyä silloin että miksi, miksi ja miksi.
Törmäsin eilen ihan sattumalta monen mutkan kautta entisen poikaystäväni lärviin erään neidin blogin sivuilla. Siellä se hymyillen tuijotti hämmästynyttä. Sen johdosta ajatuksiini eksyi muutkin menneet poikaystävät ja parisuhteet. Etenkin miksi ne loppuivat ja mikä niissä oli vikana.
Mä olen aina ollut sitä mieltä että ihmisille ei anneta enemmän kannettavaksi kuin yksilö pystyy kantamaan. Toiset saa siis epäreilusti enemmän koska ovat vahvempia. Heikoimmat ei välttämättä jaksa kantaa mitään ja kaatuu heti ensimetreillä. Evoluutioksi sitä kai voisi myös haukkua. Psykologiseksi evoluutioksi. Mutta evoluutiosta omaan henkiseen kasvuuni.
Tajusin että kaikki ne urpot, jotka olen kahlannut läpi ja kaikki ne huutoitkut jotka olen pusertanut itsestäni, olen käynyt läpi jostain syystä. Ja taitaapi olla vielä niin että suurin osa urpoista ei tosiasiassa ole edes urpoja, ne olivat vain vääriä miehiä minulle.
Esimerkki. Tapailin miestä muutamia viikkoja. Minusta tuntui kuitenkin kokoajan että en saa otetta kyseisestä kaverista. Kuulin paljon puhetta mutta sitäkin vähemmän tekoja. Niin kuin aina ja aiemminkin. Karkelot loppui lopulta siihen että sain viestin ”…en tiedä onko mulla tarpeeksi aikaa mihinkään vakavaan kun pitää saada opinnäytetyö valmiiksi tässä kevään aikana. Älä oo vihanen!”. Soitin kaverille että WTF?? Ei vastannut. Kaveri hävisi kun tuhka tuuleen. Luulin (toivoin) jo hänen kuolleen kunnes kaveri ajoi ohi autollaan liikennevaloissa. Tuli todella tyhmä ja arvoton olo. Silloin huutoitkua olohuoneen lattialla huutaessani ei voinut pieneen mieleeni tulla miksi niin piti tapahtua. Mikä oli se syy ja oppi, jonka takia piti pettyä taas niin karvaasti ja kärsiä sellaisesta olosta kun silloin kärsin. Jälleen kerran.
No nyt sen tajuan. Ilman sitä ja voi niin monia muitakin episodeja, olisin tuskin koskaan katsonut Hyvään Mieheen päin. En olisi nähnyt Hyvää Miestä. Joskus ei näe metsää puista (vai toisinpäin?). En olisi osannut olla tarpeeksi kärsivällinen itseni kanssa. En olisi ollut täysin tyhjä vastaanottamaan jotain ihan uutta.
Jokainen pieleen mennyt parisuhde oli ikäänkuin oppitunti (tai sarja niitä) ja ero sen oppimäärän loppukoe. Ja kun tarpeeksi kauan ja kärsivällisesti opiskelee ja tenttii kokeita, vihdoin valmistuu. Valmistuu onnelliseksi!
Yritetään siis, silloinkin kun räntää sataa silmille niin että et näe eteesi, ajatella että tämä on jotain suurempaa tarkoitusta varten. Tulevaisuutta varten. Tiedän että minä olen suorittanut vasta yhden osa-alueen tästä loputtomasta opinahjosta. Lisää tulee kun edellisistä pääsee. Mutta nyt jotenkin osaan asennoitua ja suhtautua asioihin jo paremmin. Enää ne eivät ole maailmanloppuja.
Kiitos siis kaikki paskat ja vähemmän paskat urpot sekä syömishäiriöni. Ilman teitä en olisi nyt onnellinen.