Tuttu sairauden lemu

Mä törmäsin jälleen siihen niin jo tutuksi tulleeseen sairauden löyhkään. Se käveli mun ohi. Tuttu otus, noin 30 vuotiaan naisen hahmossa.

Mä olen oppinut tunnistamaan sisarsairauden kun se mua vastaan kävelee. No tässä tapauksessa mun ohitse, vauhdilla. Ohuet hiukset, hyvin vaatimaton ulkoasu. Laihat jalat, silmät kuopilla, tyhjä katse mutta niin täynnä tahtoaa, tyhjää ja riivattua tahtoa. Laajustava juoksu, tavallista napakampi mutta väsynyt kävelyvauhti. 

Katsoin pitkään tämän naisen perään ja mä todella pystyin hetken aistimaan sairauden kosketuksen. Ne tunteet ja tilan mitä nainen kantoi mukanaan. Mitä mahtoi nainen tehdä eilen? Tuskin oli ulkona syömässä ja juhlimassa läheistensä kanssa. Todennäköisesti luki ravintoainelistoja netistä ja odotti aamun valkenemista, jotta pääsee  päivän ensimmäiselle lenkille. Sillä siihen niin lohduttavaan ja parantavaan uneen, johon jokainen normaali ihminen vaipuu joka ilta, hänen kroppansa ei ole kokenut vuosituhansiin. 

Voi kun mä olisin voinut käydä sanomassa naiselle kuinka paljon paremmalta elämä tuoksuu jos vaan päästää irti. Niin kauniina syksyisenä sunnuntaiaamuna, aamukävelyllä Pyynikin maastoissa, mä haistoin entistä paremmin sen terveen elämän tuoksun joka nykyään leijailee itseni ympärillä. Ja havaitsin entistä vahvemmin sen tunteen vapaudesta, jonka mä olen jo lähes voittanut kokonaan tuosta löyhkäävästä oliosta.