Tyytyväisyys tappaa kehityksen, mutta miksi kehitys tappaa tyytyväisyyden?

Omassa elämässä.

Miksihän sitä joutuu usein omassa arjessaan muistuttamaan itseään siitä mitä on jo saavuttanut ja kuinka pitkän matkan on jo kulkenut? Mä huomaan että usein miettiväni melankolisesti ”no ei tämäkään taas suju” ja ”ei tästäkään nyt mitään taas tuu” sekä ”miks mä vaan junnaan taas paikoillani”. Sitten tajuan onneksi  kelata elämääni, viikkoja ja kuukausia taakse päin. Sitä tulee vauhdille ja tahdille sokeaksi kun ei pääse näkemään kulkua ulkopuolisin silmin. Siksi onkin usein hyvä että puhua mielipahaa aiheuttavista asioita ääneen, jotta joku lähimmäisesi voi rehellisesti heittää vastapalloa ulkopuolisin silmin ja muistuttaa mitä olet jo saavuttanut.

Asioita voi myös laskea ihan konkreettisesti ja havainnoimalla tuloksia. Mun tapauksessa syömishäiriön jälkeinen painon nousu kiloina, toisaalta joku laihduttava ihminen voi laskea lähteneet kilot. Vanhat kuvat nostaa mieleen entisen elämän ja fiilikset mistä on lähdetty ja mikä on ero nykyhetkeen. Mun konkreettiset muutokset on noin 8 kilon painon nousu, lisääntyvät päivät ja kerrat kuukaudessa kun tapaan kavereita ja ystäviä verrattuna vaikka vuoden takaiseen, sekä pakonomaisten rutiinien unohtuminen ja poistuminen arjesta. Niin juuri koska ne unohtuu, unohtuu sekin että olet päässyt niistä eroon!

Esim1.

Viime perjantaina oli itselleni iso askel häiriintyneen suhteen parantumisesta syömiseen liittyen. Ennakkoon pieni fakta, syömishäiriöinenhän pyrkii suunnittelemaan kaiken mitä suuhunsa laittaa jo etukäteen, jotta ei joudu tilanteen ollessa päällä hämmentävään tilaisuuteen ruuan suhteen ja koe sitä pelottavaksi.

No itse kokemukseen. Oltiin siis duunipaikan vuosijuhlassa, jossa oli tietty kaikki ruokailut ja juomailut buffetpöytineen ja juomalipukkeineen. Aiemmin tämä olisi siis aiheuttanut suurta ahdistusta jo ennakkoon siitä mitä voin syödä ja kuinka paljon ja siitä huomaako joku sen kuinka suhtaudun viholliseeni, a.k.a ruokaan. Kuitenkin päästyäni kotiin illalla juhlasta, huomasin että olin hakenut ja syönyt buffetpöydästä normaalisti ja sopivasti niin ruokaa kun sen jälkiruoka leivoksenkin sekä juonut lasin viiniä. Olin myös nauttinut olostani juhlassa ja siitä että olin ihmisten keskellä jutellen ja tutustuen uusiin ihmisiin. Ennen kaikkea tajusin että en ollut ajatellut tätä ruokailu tapahtumaa juurikaan etukäteen kuin jälkikäteenkään, en kokenut siitä syyllisyyttä tai mitään muutakaan vaan se oli aivan normaali tapahtumaketju mitä normaali ihminen tekee joka päivä huomaamattaan. Onneksi olkoon minä, kylläpä hymyilytti illalla kotona!

Urheilussa ja töissä.

Tätä samaa tapahtuu urheilussa ja työelämässä. Mitä enemmän olet saavuttanut, parantanut tuloksiasi ja ylittänyt itsesi, sitä enemmän unohdat ne lähtökohdat mistä lähdit ja usein käy niin että myös sitä vähemmän osaat arvostaa jo saavutettua.

Esim2. 

Mä valmistuin ammattikorkeasta vähän yli vuosi sitten ja mut vakinaistettiin muutamia kuukausia sitten. Ja huomasin selailevani uuden koulutukseen liittyviä sivuja jo heti samalla viikolla kun sain pysyvän tuolin tässä organisaatiossa. Saavutin, hymyilin, unohdin ja siirryin jo haaveilemaan seuraavasta. Väärin. Tosiasiassa mulla on juuri nyt hyvä olla joten päätin olla miettimättä tulevaisuuden eläköitymisammattia hetkeen ja nautin siitä että istun nyt tässä hommassa.

Pitäisi osata olla ylpeä ja onnellinen jo saavutetusta ja ennen kaikkea muistaa se mistä lähdettiin. On ihan oikein ja suotavaa saavutella aina seuraavaa parempaa tavoitetta mutta se ei ole pakollista. Eihän painonpudotuksessakaan saa, tai voi, mennä liiallisuuksiin, miksi siis palkkapussin kasvatuksessa, opiskeltujen tutkintojen tai juostujen kilometrien määrässäkään. Sitä voi olla ihan onnellinen, siitä ja siinä, minkä olet jo saavuttanut ja sun ei tarvitsekaan haluta enempää. Joo mä annan luvan, aamen. 

Jos sitä pitäisikin sapattivuoden uuden tavoittelusta ja nauttisi vaan siitä mitä on saavuttanut tähän mennessä. 

Esim3. Nautitaan siitä mahdollisuudesta ja vapaudesta tehdä vapaa-ajalla sitä miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Nyt kun vielä ei ole ketään tai mitään joka sen ajan minulta syö. 

Kaivoin jo sunnuntaina askartelukaappini kätköistä vanhan piirrustuskirjani. Ajatuksena on ollut jo hetken, Salaisuus -kirjan innoittamana, piirtää kuva haaveestani. Se kuulemma toteutuu todennäköisemmin jos sen piirtää todeksi ja asettaa näkyvälle paikalle katseltavaksi. Sunnuntaina en kuitenkaan saanut paperille kuin muutaman hassun viivan ja työnsin kirjasen pois. Olin kärsimätön kun heti ei alkanut kynä juosta paperilla kuin Van Goghilla aikoinaan. 

Eilen hivuttelin kirjasen takaisin nenäni eteeni. Asetuin matolle köllöttelemään, laitoin piikkimaton vatsani alle  ja otin kynän käteen. Vaan kyllä se haave sieltä paperille alkoi hahmottua. Kylläpäs se oli mukavaa, huomata että kyllä sitä vielä osaa kun hetken malttaa keskittyä.

Niin, kyllä ne haaveetkin toteutuu jos on kärsivällinen ja malttaa keskittyä olennaiseen ;)

Alla vanhoja raapustuksia kirjasesta. Haave on vielä sketch vaiheessa :)