Vaikeuksia

Elämän pienet virheet ja vaikeudet tekevät hallaa suurille kokonaisuuksille. (lue: mun puutteet ja virheet pilaavat taas jonkun niin hienosti ja ainutlaatuisesti lähteneen ihmissuhteen)

Sopivassa määrin ne toisaalta ne tekevät mun kanssani olosta rikasta ja vaihtelevaa, mutta liiallisuuksiin mennessä ne toisaalta voi kääntää mut näyttämään ihmishirviöltä.

Huomaan taas olevani itsekäs, kylmä, ailahtelevainen, liian ylpeä ja itsepäinen. Mä en halua olla. Mä en halua taas imeä ihmistä kuiviin ja katsoa kuinka kuivan vuoden kroppa vetää viimeisiä henkäyksiä taas yhden päättyneen ihmissuhteen hautajaisissa muistopuheen soristessa taustalla. Edellinenkin värssy on turhan kirkkaana mielessä.

                                    

”Mä en saa tästä suhteesta mitään. Kaikki tapahtuu vaan ja ainoastaan sun ympärillä. Mä vaan annan ja annan ja annan ja ymmärrän. Mä olen henkisesti loppuun uuvutettu.”

Ja just tolla sekunnilla taisi punaisen Focuksen repsikan paikka hukkua suolaveteen jossain välillä Tampere-Helsinki.

 

Sitä pitäisi olla avoin uusille asioille, osata ajatella elämää ja tilanteita toisten ihmisten näkökulmista. Pitäisi olla läsnä ja olla välittämättä epäolennaisuuksista, siitä ylimääräisestä hälystä millä ei ole mitään merkitystä. Pitäisi olla tarkastelematta itseään kokoajan. Niitä omia puutteita tai erinomaisuuksia kun itseni ulkopuolella on niin paljon tärkeämpää ja mielenkiintoisempia juttuja mietittäväksi.

Mutta mä olen kauhuissani. Pelkään arvostelua ja tuomitsemista. Aliarvioin erilaisia tapoja toimia kun vain sen omani. Miksi kärsivällisyyteni ei riitä tämän kaiken opetteluun vaikka tiedostan ja haluan tätä enemmän kuin ikinä.

Mä tahdon luopua niistä negatiivisista jännitteistä ja tunteista joita kannan mukanani ja joiden takia olen kasannut itselleni valtavan ilmatiiviin kuplan suojakseni. En ole uskaltanut päästää edes itseäni kunnolla tarkastelemaan itseäni ja vikojani. Ei niin että minun tai muiden pitäisi nauraa ja osoitella niille, vaan että katsoisin niitä silmiin, hyväksyisin ne ja jos mahdollista, yrittäisin kehittää niitä. Ilman katkeruutta ja olematta marttyyri.

Kuinka sitä osaisi kasvaa aikuiseksi päivässä?

No johan meni diipiks.

Mulla on taas se tunne. Se epävarma aaltoileva pölypilvi mun ympärilläni joka saa mut jo miettimään mitä sitten kun tää kaikki päättyy. Mikä on mun plän B?

Ja mä taisin keksiä sen. Mä lähden taas pakoon. Täytyy lähteä kauas että ei tarvitse olla lähellä, öö vai miten se meni. Ja onneksi mulla on vielä käyttämättömiä lomapäiviä