Valveunessako
Mä olen tullut siihen tulokseen että lopetan epäilemisen ja pelkäämisen. Tai no ainakin siinä määrin mihin pystyn tietoisesti. On kai turha odottaa kauhusta kankeana jotain joka ei ehkä koskaan tapahdu, tai tulee kuitenkin tapahtumaan, joten sitä odotellessa.
Tällä hetkellä tuntuu niin epätodelliselta. Mutta samalla niin oikeelta.
Tuntuu siltä kun olisin juuri saapunut Helsinki-Vantaan lentoasemalle yölennolta ja kello on kaksi aamuyöllä. Olen juuri huomannut että seuraava bussi kotiin Tampereelle lähtee viiden tunnin päästä. Mulla on nälkä ja kauhea kiire kotiin mutta tiedän että kotiin ei pääse vielä moneen pitkään tuntiin, joten parkkeeraan torkkumaan ja odottamaan unisen lentoaseman tuolirivin päätyyn. Jalat laukun päälle ja kaulahuivi niskan alle. Silmät tipahtaa kiinni ja pää nytkähtää.
Ja oho, yhtäkkiä olenkin kotona. Miten mä täällä jo olen? Miksi en muista bussimatkasta mitään. En voi uskoa että olen omassa sängyssä, oman peiton alla ja omat yökkärit päällä. Vatsakin taitaa olla täynnä ja likaiset astiat vielä pöydällä. Laukkukin on näköjään jo purettu. Tuliaiset pöydällä odottamassa saajiaan. Tämähän on mahtavaa, olen kotona! Kotona!
Vai hetkinen… Onko tämä sittenkin unta ja olen edelleen pää roikkuen siinä lentoaseman tuolilla valveunessa, haaveilemasta tästä autuaan ihanasta olotilasta.
Mä en missään pienessä mielessäni olisi odottanut tuntevani NYT tällasta. Pitkästä aikaa. Enkä varsinkaan siis juuri nyt, kaiken sen muun jälkeen. Mä vilpittömästi luulin että koska en onnistunut hänen kanssa, en sitten kenenkään. Mä ajattelin oikeasti hän on ainoa tässä maailmassa joka pystyy kestämään mun kaltaistani ihmistä ja silti rakastamaan mua. Loppujen lopuksi kumpikaan niistä ei ollut enää totta.
Mutta nyt mä tajuan. Mitä jos onkin olemassa ihminen jonka ei tarvitse kestää mua koska ne hirviön sarvet ei enää kasva niin teräviksi ja alkaa typistymään ajan kuluessa kokonaan pois. Mitä jos onkin olemassa ihminen josta välitän jossain vaiheessa niin paljon että oma itsekkyys ja lapsellisuus tulee toissijaiseksi. Onni toisen kasvoilla tulee tärkeämmäksi kun oma ylpeys tai tahto. Mistään varmasta tai onnistumisestahan ei voi vielä puhua, mutta jostain uudesta ja ihanasta toivosta kyllä.
Ja kyllä, on se riski kai siltikin kaiken sen mahdollisen tuskan arvoista. Eikös moni muukin asia tässä maailmassa ole yhtä hentoa, helposti särkyvää ja käytettävissäsi vain hetken.
