Viikonlopun Olympialaiset – kultaa tuli!
Lajeina:
Aloitetaan kevyimmästä: Yllätetyksi tuleminen.
Ajan kuluminen yllätti mut täysin menneen viikon perjantaina. Jokainen lyhyeksi hiuksensa leikannut tytön tylleröinen tietää sen fiiliksen kun tajuaa että hiukset ovat kasvaneet jo niin paljon että niistä saa vihdoin taas Ponkkarin. Kun mä leikkasin aikoinaan hiukseni, toinen puoli päästä aivan lyhyeksi ja toinen jätettiin pidemmäksi, olin kauan himoinnut jo kokeilla tätä hiustyyliä ja vihdoin koitti hetki kun uskaltauduin saksien alle. Mun tapauksessani kävi vielä onnekkaasti niin, että mitä kauemmin uutta hiustyyliäni katselin, sitä enemmän aloin siitä pitämään. Tässä kohtaa pointti ei olekaan se että olisin toivonut että hiukseni olisi kasvanut Ponkkari vaiheeseen, vaan se kuinka nopeasti aika kuluu niin että sitä ei tajuakaan. Sitä huomaa pystyvänsä asioihin mitä ei vielä osannut odottaa, ja sitä huomaa että pikku hiljaa myös itse voi ryhtyä odottamaan asioita, joista ei ajatellut haaveilevansa vielä pitkiin aikoihin.
Keskivaikea matka: Itsensä yllättäminen ja odotusten ylitys.
Mä heräsin lauantaiaamuun yllättäen päässä vain yksi ajatus. Ei, se ei ollut pakkomielle lähteä lenkille niin kuin jokaisena muuna lauantaiaamuna, vaan himoon päästä maalaamaan. Maalaamaan, askartelemaan ja puuhastelemaan. Ja tämä himo on yllättänyt mut jo monena päivänä peräkkäin. Taustatiedoksi, lukio aikoina mä maalasin hyvinkin ahkerasti. Tuohon aikaan mun päivät muutenkin täytyivät pääosin kaikennäkösestä käsityöpuuhasta. Kaikki tämä jäi siis täysin muutama vuosi sitten kun päätin että ei ole mitään muuta kunnollista tai järkevää harrastusta kuin liikunta. WRONG. Kuinka hieno tunne se olikaan uppoutua kukonlaulun aikaan tunneiksi taas omaan pikku maalausprojektiin.
Mä huomaan että mulla on tullut valtavasti edistystä mun entisten pakkomielteiden irtipäästämisessä ja ilon löytämisessä muista elämän osa-alueista kuin täydellinen suorittaminen tai täydellisyyden tavoittelu. Mä annan mun ajatusten nykyään mennä sinne minne ne haluaa ja tehdä mitä ne haluaa. Ne ei oo enää vangittuna rajatulle alueelle sinivalkoisella eristenauhalla. Turvallisuus syistä. Että mä vaan en tuntisi kipua, tai mitään. Tiedättekö että se minkä ajatteleminen ja muisteleminen satutti mua eniten ja jonka takia kieltäydyin hetkeksi enää koskaan ajattelemastakaan, on nyt vapauttanut mut niin että mun silmien edessä näkyy nyt vaan loputtomiin jatkuva ajatusten järvi vailla horisonttia mistään vastarannan rajoista.
Jos mä olisin aiemmin uskonut, että parantuminen voi olla näin euphorista ja kuunnellut mun läheisiä siitä että asiat todella on paremmin tällä oikean puoleisella kaistalla valtatietä , mä en olisi tuhlannut aikaa kaistan vaihtoon näin kauan. Mutta nyt kun täällä ollaan, ja jo reippaasti yli kalkiviivan, nämä maisemat yllättivät mut todella ja jyräsivät alle kaikki mun skeptiset odotukset.
Jo toteutettuja himoja:
Mä halusin että pöytäliina ja lasinaluset pysyy paikoillaan, IKUISESTI.
Syysmetsä -installaatio äidin iloksi.
Todellinen näytönpaikka: Karkkipussin osto ja sen tyhjentäminen omaan suuhun.
Mä lähestyin Makuunia heti sen auettua. En halunnut että villit ja äänekkäät muksut tai toisiinsa nojailevat nuoret parit säikäyttää mut pois metelöimällä tai tuijottamalla liikaa. Olihan kyseessä nyt hirmuisen kriittinen ja tärkeä hetki. Kynnyksen yli pääsin leikiten, eivät kysyneet papereita tai ollut edes sisäänpääsy maksua! Kun saavuin valtameren ääreen napsautin päättäväisesti uuden pussin rullasta ja otin kauhan käteeni.
Aikaa meni noin 2 min. Sain aikaiseksi 95 sentin karkkipussin. Jätin vielä mielenhäiriössäni 5 senttiä tippikulhoon (?!?). Taisi olla aikamoisen tärkeä hetki.
Kuvat kertovat kaiken olennaisen.
Karkit maistuivat, noh karkeille. Turhaan mä niitä olin jännittänyt. Tosin mä pidän silti enemmän raparperi-mansikkarahkasta, joten meistä tuskin tulee enää kovin hyviä ystäviä. Edes kavereita. Meiltä vaan puuttui se JOKIN.