Voileipäkakkua ja omaa seuraa
Olen monesti tuntenut huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä kun nykyään lisääntyvässä määrin valitsen mielummin oman rauhan ja -ajan, kun lähden kavereiden kanssa touhottamaan jotakin. Olen tullut jopa miettineeksi pitäisikö tästä huolestua kunnolla ja hakea apua, vai onko se ihan normaalia.
Nuorempana olin niin seurankipeä että en viihtynyt yksin juuri ollenkaan. Vietimme ystävien kanssa päivät, illat ja viikonloput yhdessä. Nukuttiin päikkärit, syötiin, meikattiin ja tehtiin kaikki yhdessä.
Hiukan aikuistuttuani seuraneidin virkaa alkoi kavereiden sijasta toimittaa poikaystävä. En viihtynyt yksin ollenkaan. Yksi vaihtui toiseen ja seurustelinkin aika tiiviisti koko teini- ja varhaisaikuisiän. Ja koska nämä parisuhteet eivät kestäneet eikä olleet niitä helpoimpia, aiheutti ne väistämättä myös sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kelpaamattomuuden tunneita.
Sairastaessani syömishäiriötä erakoitumiseni sai sysäyksen ja sulkeuduinkin omaan kuplaani täysin. Ikään kuin kostona niistä kelpaamattomuuden tunteista.
Nyt kun syömishäiriöni on jo mennyttä ja olen todella onnellisessa parisuhteessa, ihmettelen miksi vieläkin kaipaan omaa (tai Hyvän Miehen) seuraa niin paljon että välillä sosiaaliset tilanteet ja kavereiden tapaaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. On tiettyjä ystäviä, joita pystyn tapaamaan koska tahansa sillä tunnen että he ottavat minut sellaisena kuin olen, mutta jotkut ystävät ja kaverit joiden kanssa tunnen velvollisuutta olla kokoajan pirteä, viihdyttävä ja iloinen, heidän seuraan en pysty menemään ellen ole hyvässä mielen ja ruumiin voimissa.
Voiko tämä johtua siitä että olen nuorempana saanut annokseni tiivistä sosiaalisuutta ja nyt on vaihe kun haluan tutustua itseeni. Vai voiko olla niin että pelkään muiden seuraa jonkun syyn takia. Onko minusta tullut itsekäs ja erakko. Vai voisinko syyttää ahdistuksen tunteistani tiettyjä paikkoja ja tilanteita?
Minä kuitenkin nautin muiden seurasta hyvinkin paljon kun siihen on sopiva hetki, sitä on sopivissa määrin ja silloin kun saan itse valita ja valmistautua siihen oikein. Esimerkiksi baarit ja kuppilat ovat ehdoton nounou ja varma ahdistuksen aiheuttaja. Sen sijaan kävelyretki ystävän kanssa pulisten on ihanan piristävää. Iltasin pitkään kukkuminen ties missä ei huvita yhtään. Shoppailureissu ystävän kanssa päivän valossa sen sijaan käy hyvin terapiasta.
Minua on puraissut leivonta kärpänen. Leivoin koko lauantai illan onnellisessa leivontahuumassa sen sijaan että olisin tosiaan lähtenyt tapaamaan kavereitani kaupungille. Lauantaina minut teki onnelliseksi se että sain 1. terapoida itseäni leipoen, tietäen että Hyvä Mies on toisessa huoneessa (joskin aivan muissa maailmoissa lätkäpeliselostus kaijuttimista raikuen), 2. mennä aikaisin nukkumaan ja 3. tieto että pääsen aamulla reippailemaan heti aamusta virkeänä ja pirteänä. Tuntui ylitsepääsemättömän vaivalloiselta lähteä ulos pimeään ja sateeseen istumaan kaupungin hälinään, varsinkin kun sillä hetkellä tuntui että minulla ei ollut mitään sanottavaa, kenellekään. Tein siis oharit, ja jätin menemättä, taas.
Sunnuntaina oli luvassa äitini syntymäpäiväjuhlat joita varten pääasiassa siis leivoinkin. Syntymäpäiväjuhlat olivatkin oikein sydäntä ja mieltä lämmittävä tapahtuma. Päivä sukulaisten ja perheen kanssa pitkästä aikaa loi iloa ja voimaa minuun pitkäksi aikaa. Tämän kaltainen sosiaalinen tapahtuma ei ahdistanut lainkaan tai ollut vastenmielistä, päin vastoin!
Itse leipomuksista sen verran että kuvissa näkyvä Lohikeikauskakku on Kinuskikissan käsialaa ja oli kyllä oikein kelpo kakkunen! Elämäni ensimmäinen voileipäkakkuni onnistui tällä ohjeella onnistuneesti ja hävisi tarjoilulautaselta hyvinkin pikaisesti.
Täytekeksien taikina on myös Kinuskikissan käsialaa ja täytteet (maapähkinä ja vadelmahillo) sekä kuorrutus (tumma suklaa) ihan maalaisjärkeä ala Madde.
Olisiko se niin että aikuistuessa sitä ei kaipaa muiden ihmisten seuraa niin paljon kun nuorempana, mutta silloin kuin ystäviä/perhettä/tuttavia tapaa, siitä irtoaa sitäkin enemmän energiaa ja iloa. Näin minä haluaisin nähdä sen.