Yksin vai yksinäinen
Heitetääs tammikuun toisen Muumi -kuvan teeman mukaisesti pari ajatusta yksin olemisesta.
”No sinä ehdit kyllä tuollaisena yksinäisenä ihmisenä…” Tokaisi äitimuorini eräs kerta vaan sanoakseen että kun olet vielä nuori ja perheetön ehdit tekemään sitä ja tätä. Mitä se nyt sillä hetkellä juuri olikaan.
Mutta ai että pisti kiukuttamaan tuo sana yksinäinen, sanan oikean merkityksen tähden. Vaikka tässä kommentissa se ei esiintynytkään (kai) sanan oikeassa merkityksessä, sen vilahdus laittoi jo suun mutruun. Mitä, minäkö yksinäinen, pois se minusta, kuinka negatiivista! Tietty, se miksi se sivalsi niin nahan alle, oli se että taisin silloin olla melko yksinäinen. Tosin omasta tahdostani.
Minä olen miettinyt paljon yksin olemista ja yksinäisyyttä. Nämähän eivät ole yhtäläisyysmerkin oikea ja vasen puoli, vaikka usein niin erehdytäänkin mieltämään.
Yksin olemista ja yksinäisyyttä on monen muotoista ja asteista.
Jollekin hetki, viikko tai vuosi yksinäisyydessä voi olla ihana asia. Omaa aikaa ja asia jonka kautta parannutaan hullun myllyn keskeltä takaisin yhteiskunnan kunnolliseksi ja velvollisuudentuntoiseksi kansalaiseksi. Tai täyspäiseksi perheen äidiksi. Pääpointtina kuitenkin se että se kestää vain tietyn aikaa, ikään kuin vain lääkkeeks.
Sitten on pitkäaikaisyksinäisyyttä. Se voi olla joko oma valinta tai kohtalon sanelemaa. Tietyt elämän vaiheet tai yksilön luonne voi vaatia erakkomaisen elämän tyylin.
On kuitenkin paljon yksinäisyyttä ja ihmisiä yksin jotka eivät ole valinneet sitä. Ovatpa saattaneet taistella sitä vastaankin. Joko omaiset ovat kaikki kuolleet ja kaikonneet, tai jokin sairaus estää normaalin sosiaalisen elämän ylläpidon.
Yksinäisyys jota ei ole tietoisesti valittu on usein hyvin raastavaa ja surullista. Ja se on läsnä kokoajan. Silloin ajasta yksin ei nauti eikä sitä vaali, vaan se on piinaava hiljaisuus joka soi korvissa tinnityksen tavoin taukoamatta. Paitsi kaupan kassalla vaihdettaessa päivän ainoat sanat.
No kuinkas nämä uusyksinäiset. Nykyään tuntuu olevan paljon ihmisiä jotka ovat sosiaalisesti aktiivisia, kavereiden ja perheen ympäröimiä sekä muutenkin niin sanotusti täysillä elämässä kiinni, mutta tuntevat olonsa auttamattoman yksinäiseksi. Johtuuko se sosiaalisen elämän pinnallisuudesta, kiireestä vai sen oikean kaipuusta? Syitähän voi olla monia ja joskus se saattaa myös johtua ihmisen oman itsetuntemuksen ja rakkauden puutteesta. Ikään kuin ei osattaisi pitää seuraa itselleen ja sen johdosta olo on tyhjä ja sen täytettä etsitään mistä milloinkin. Vaatekaupoista, Alkosta, Lihatiskien tarjonnasta.
Minä pelkään sellaista yksinäisyyttä jotka muut minulle määrittelevät. Häiriintynyttä vai mitä.
Minä tarvitsen melko vähän sosiaalista apetta henkeni pitimiksi, nautin yksinolosta ja pidän sitä usein. Toisaalta kaipaan tietyn ihmisen seuraa enemmän kun muiden sillä esimerkiksi hyvän miehen seurassa voin olla ”seurassa yksin”. Mutta joskus kannan huolta siitä että täytänkö normaalin ihmisen kriteerit sosiaalisuuden nimissä. En missään nimessä haluaisi tunnustaa että taidan olla jossakin määrin hiukan erakko ja kummallinen oman reviirin vartija. Enkä ainakaan haluaisi muiden sitä minulle kertovan tai sen olevan asia josta minut muistetaan kun lusikka lentää nurkkaan viimeisen kerran.
Hämmentävää tässä on myös se että en tunne itseäni yksinäiseksi vaikka vietän nykyään paljon enemmän aikaa yksin kuin aiemmin. Päinvastoin. Viime vuosien ansiosta olen oppinut tuntemaan itseni hyvin ja alkanut pitämään omasta seurastani, joten en tarvitse jatkuvasti muita viihtyäkseni. Mummini sanoi joskus viisaasti ”se on parempi opetella olemaan yksi jo nuorena, yksin täältä kuitenkin joskus lähdetään”.
Lähimmäiset ja sosiaalisuus ovat kuitenkin ihmisen tärkeä voimavara, lähes elinehto.Yhtälailla kuin esimerkiksi liikkuminen/treenaaminen. On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä kuinka seuralliset ihmiset ovat terveempiä ja heillä on pidempi eliniän ennuste. Se mikä pätee siis elämän lähes kaikilla osa-alueilla, pätee myös tässä. Se kultaisen keskitien sääntö. Ei liikaa, ei liian vähän.
Lupaan siis treenata sosiaalisuuttani vastedes enemmän. Samanlailla kuin joillekin salille lähtö joskus tuntuu ylivoimaiselta, minulle sosiaalisiin tilanteisiin lähteminen tuntuu ylivoimaiselta. Mutta kuten se salille lähteminen palkitsee jo päästessä määränpäähän, luulen että tämä palkitsee yhtälailla.
Luulen että en ole yksinäinen näiden ajatusteni kanssa. Ainakin Chisu on tainnut sivuta aihetta joskus mielessään.
Mä halusin olla
Vapaa ja yksin
Mut joku sarvipäinen
Lisäs siihen -äinen
Musta tuli
vapaa ja yksinäinen