Parisuhde ja äitiys toipumisvaiheessa: uhka vai mahdollisuus?

Kauneinta mitä olen saanut kunnian jakaa maailman kanssa on lempeät lapseni. Määrätietoiset, hassuttelevat, lumoavat rakkaani, joiden askelista ja tarpeista olen saanut kunniatehtävän huolehtia. Teen sen joka päivä ilolla ja sydän pakahtuen rakkaudesta.

Joskus haaveilin että osallistun yhteiskunnan hyvään ja muiden auttamiseen työnteollani ja älykkyydelläni. Elämän kiemurat ja sairaudet tuntuvat vienneen tulevaisuuden näkymän sillä saralla. Leima lyödään tiukkaan niille, jotka pyristelevätkin takaisin pinnalle mielisairauden syvistä vesistä ja järjestelmän rattaista.

Kannoin omaa arvoa visusti menestymisessä ja onnistuneissa saavutuksissa auttamisen saralla. Olin ollut riittävän hyvä kun olin tukenut kolleegan ammattitaitoa tai hoitanut vakavan tilanteen taidoillani.

Hiljalleen, faktat tunteita enemmän arvoiden, ymmärrän että rakkaus on säännöllistä välittämistä, pitkäjänteistä huolenpitoa ja ennen kaikkea turvallisuuden tuntua. Lempeä tuttuus, joka täyttää kodin. Koti, jossa ennakoitavuus luo raamit raskaillekin hetkille. Luotto ettei toinen hylkää ja että naurun voi jakaa kaltaisensa kanssa.

Rakastaa ei voi sellaista, jota pelkää. Toistuvat välinpitämättömyydet elämää riepottelevissa tilanteissa murtaa mahdollisuuden turvallisuuden tuntuun. Luottaen ihmisten hyvyyteen, annoin uusia mahdollisuuksia uusilla tavoilla toivoen ratkaisevaa läpimurtoa.

Häpeän, että aiemmin vahvana pitämääni itseäni olen antanut kohdella näin. Vastavuoroisesti aluksi olettamani toisen tarpeiden edelle pistäminen on ja tulee olemaan yksipuoleista. Toimin oman hyvinvoinnin vastaisesti toistuvasti toivoen että olen avuksi toiselle ja tarpeen tullen myös itse ja lapseni sen avun kohteena.

Kun ajattelen parisuhdetta, haaveilen tiimityöstä, jossa yhteinen etu ja koko joukkueen hyvinvointi on ykkönen. Kun ajattelen puolisoa ja mahdollista yhteistä kotia ja elämää, uneksin mielessäni turvasatamasta.

Kenties rakkaus, sen perinteisessä parisuhdemuodossa, ei ole tiedossa minulle. Otan askeleeni tästä edes hennosti ja kuulostellen. En asetu enää tilanteeseen, jossa hyväntahtoisuuttani, toiveikkuuttani tai hellyyden kaipuutani voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi. Kun kukaan ei näe eikä kuule, on otollisin tilanne tulla loukatuksi perusteita myöden.

Kenties jälkeni, jonka jätän jonain päivänä tähän maailmaan, ei tulekaan olemaan akateeminen saavutus, joka palvelee laajasti vaan lempeys, jonka toivon välittyvän toiminnassani ja lasteni luonteissa. Aina ei ymmärrä miksi toinen käyttäytyy kuten tekee mutta ”jalo mies asettaa vaatimuksia itselleen, köyhä muille”. Kenties tehtäväni on hyväksyä tilanteen korjaamattomuus ja huoltaa haavoja turvallisuuden tunteita parannellen. Se olkoon riittävän vaikea vaatimus itselleni. Ei toiste, ei enää. Ansaitsen olla eheä.