Laitostumisen armoton keveys
Osastolla olleet voi varmaan samaistua laitostumisilmiöön. Osastolla, voinnin kohentuessa, ei enää kaipaa kotiin. Osastolla on hyvä ja turvallinen olo. Ruoka tulee tuttuun kellonlyömään, astioista tai ruoanvalmistuksesta ei tarvitse murehtia, keittiön siivoaa hoitajat/laitoshuoltajat, lääkkeiden otosta ei tarvitse vaivata muistiaan, sillä hoitaja kyllä tulee tutun kipon kanssa oikeaan aikaan, tavarat on helppo pitää siistissä järjestyksessä, sillä niitä ei ole kovin paljoa mukana, kanssapotilaiden kanssa on jo rakentunut ystävälliset välit ja aina löytyy juttukaveria. Päivän isoimmat omatoimiset askareet ovat sängyn petaus, hiusten pesu ja puhtaiden vaatteiden pukeminen. Osastolla oloon tottuu jopa liiaksi, eikä sieltä meinaa osata kotiutua kun ylhäältä päin (lääkärin toimesta) niin ilmoitetaan.
Kotiin asettuessa tulee turvattomuuden tunne kaikkein painostavimpana. Enää ei ole ketään heti oven toisella puolella jonka puoleen kääntyä kun mieltä vaivaa ikävät tunteet tai tunteettomuus. Kotona pitää yhtäkkiä löytää voimat kaiken huolehtimiseen suoraan täyshoidosta astuttua. Sängyn petaamisen jälkeen kahvit on keitettävä itse, jos on ollut niin perusteellinen että on muistanut ostaa kahvit ja suodatinpussit. Aamulääkkeet pitää muistaa hakea apteekista, jos tilillä riittää saldo tähän. Vaatteita on kertynyt pesukoneen viereen vain likaisina eikä puhtaista ole kuin pulaa. Toinen asia mitä on vaan kertynyt poissaollessa on laskut. Kahvit mukissa, lääkkeet mahassa, epämääräiset, mutta puhtaat, kuteet niskassa pitäisi kääntyä laskujen selvittämisen pariin. Laskuja lukiessa silmä kääntyy tutkimaan pölykasojen korkeutta. Imurin ja pölyrätin pariinkin pitäisi ehtiä tai siis motivoitua. Aikaa on, mutta niin on myös ryhtymisenvaikeutta.
Kotiin palatessa on välittömästi vastuullisessa päättäjän asemassa. Joka hetki pitää päättää olla tekemättä itselleen pahaa ja sen sijaan päättää tehdä kaikki mikä arjen pyörittämiseen ja itsestään huolehtimiseen vaaditaan. Aamulla tuskailin synkkien epäonnistumisen ajatusten kanssa sotkuisessa kodissani. Puhelu läheiselle auttoi mielen synkkyyteen ja ryhdyin kodinaskareisiin. Omatoimisena aikuisena muistin ja otin aamulääkkeeni, keitin kahvini ja sotkukaaoksen selvittämisen ensiaskeleena täytin ja käynnistin tiskikoneen ensimmäiseen kertaan puoleentoista kuukauteen (osastojakso oli reilun kuukauden). Ylpeänä asetan kuvan todistusaineistona.
Osaston turvaan, olemisen keveyteen, asioiden rullaamiseen tottuu liiaksi ja mielestäni hyppy suoraan yksinäiseen vastuullisuuteen on valtavan suuri. Olen kuullut päiväsairaalasta, jota käytetään jossain välimuotona suljetun osastohoidon ja parin kuukauden välein tapahtuvan avohoidon välissä. Tämä hoitomuoto tarjoaisi päivittäisen kontaktin hoitotahoon, rytmiä (jota on vaikea huonossa voinnissa ylläpitää) ja rauhallisen laskeutumisen arjenpyörittäjäksi. Tämä voisi minun järjen mukaan ehkäistä takapakkeja. Olenko yksin tässä luulossa?