Hajanaisia (kulttuuri)muistiinpanoja (eli Fran Lebowitzista Haemin Sunimiin)
Jos saisin vuorokauteeni lisätunteja, käyttäisin ne ehdottomasti lukemiseen. (Ja kenties yhden tunnin viininjuontiin, koska miksei.) Minäkin kärsin kroonisesta aikapulasta ja koska vietän työpäiväni lähinnä lukien ja kirjoittaen, sekä tietysti muutamassa päivittäisessä palaverissa, iltaisin noin kello kahdeksan joudun vaikean päätöksen äärelle: lukea vai liikuttaa vartaloani (eli toisin sanoen urheilla, mutta sana ei tunnu sopivan suuhuni mitenkään.) Aikaisemmin olisin ehdottomasti valinnut ensimmäisen, mutta nyt kolmenkympin kynnyksellä olen huomannut, kuinka tärkeää jälkimmäinen onkaan (haluaisin lisätä ”valitettavasti”, mutta ymmärrän kyllä sielun ja ruumiin yhteyden ja molempien tärkeyden). Eli sielun ravitsemisen aika on hieman myöhemmin, yleensä vasta sängyssä ja viikonloppuisin.
Niin, kunpa olisi aikaa hupilukea enemmän. Kenties väitöskirjani valmistuttua, eli noin 18 kuukauden päästä. Tai kenties sitten kun töissä on hieman rauhallisempaa, eli about viiden vuoden kuluttua. En tietenkään haluaisi olla sit kun -ihminen tai valittaa kiireestä, mutta tällaista tämä nyt on.
Onneksi on suurenmoinen Fran Lebowitz ja Pretend It’s a City -dokumenttisarja (jonka katsominen on luonnollisesti pois hupilukemisajasta, mutta täysin sen arvoista). Asuin hetken aikaa New Yorkissa, noin neljä-viisi vuotta sitten, ja viime päivät ovatkin kuluneet muistoissa ja ajatellessa kaupungin äärimmäisyyksiä. Ja tietysti myös newyorkilaisen perikuvaa, jonka ”rooli” sopii Lebowitzin ylle kuin kaupunkilaisten kollektiivinen inho Times Squarea kohtaan. (Sanottakoon vielä kerran: karmiva paikka, jota kannattaa todella vältellä viimeiseen mahdollisuuteen saakka.)
Pretend It’s a City on hauska, osuva ja älykäs, mutten silti jaksaisi katsoa sitä kahta jaksoa pidempään yhtä kyytiä. Ja osittain tasapainoittaakseeni sarjan perin newyorkilaista viiltävää huumoria (ja valittamista, joka vetää vertoja pariisilaisille), olen viettänyt toisen puoliskoni illoistani Haemin Sunimin Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa -teoksen (Aula & Co, 2017) parissa. Mindfulness-bestseller on kiva sänkykirja. Hyvin helppo lukuinen, mutta samalla syviä, pitkiä ajatuksia, jotka mahdollisesti ravisuttavat ja pysyvät mielessä ainakin seuraavaan aamuun ennen kuin jokapäiväinen hullunmylly taas alkaa. Sunim kirjoittaa kauniisti ja viisaasti ja kuvavirtani onkin täynnä screenshotteja (luen suomenkielisiä kirjoja yleensä BookBeatin kautta). Nyt täytyisi vain laittaa oppeja pikku hiljaa käytäntöön.
Muita kiinnostavia asioita: iben musiikki, Ottolenghin reseptit, Kirsi Vainio-Korhosen ensiluokkainen Sophie Creutzin aika (teoksesta lisää myöhemmin) ja Pirkko Kotirinnan keväällä ilmestyvä Hilma af Klintin arvoitus (jota en malta odottaa!!!! Oispa jo huhtikuu, pleaseeeeeee).
Iloa viikkoonne <3.