Digitaalispainotteiset kulttuuriseikkailut jatkuvat. Viime viikon asioita pähkinänkuoressa: uusien taiteilijoiden bongailu ja uskomaton Nora Ephron. 

Löysin Instagramista Alena Rakovan ja ihastuin oikopäätä hänen teoksiinsa. Jos kaikki sujuu hyvin, mun kotiin matkaa viikonloppuna yksi hänen töistään. <333 Moskovassa arki muuten tuntuu olevan hyvin samanlaista kuin pre-COVID-19, ainakin jos on Instagramia uskominen: bileitä, ei maskeja. No, se on hyvin kaukana mun curfew-elämästä, mutta antaa myös toivoa paremmista ajoista. (Joskaan mä en kyllä enää edes muista, miten esimerkiksi jossain bileissä käyttäydytään.)

Pari päivää sitten saapui Nora Ephronin esseekokoelma I Feel Bad About My Neck. Ahhhhh. Parasta naismuistiin. Kirjoitan lisää tästä teoksesta, kunhan luen sen vielä toistamiseen. Seuraavaksi on luettava Dolly Aldertonin Everything I Know About Love, teoksien välillä on kaunis, sukupolvien ylittävä eetos.

Muita viime aikojen parhaimpia juttuja: Mamnoon-biisi ja Homelandin viimeinen tuotantokausi (jonka katsoin niin nopeasti, että melkein alkoi heikottamaan. Pahinta/parasta saattoi olla se, että koska katsoin sarjan yksin kotona, rupesin melkein leikkimään CIA-agenttia. Kaiken lisäksi mun väitöskirja liittyy kulttuuridiplomatiaan, joka on todellisuudessa hyvin kaukana tiedustelumaailmasta, mutta mun pääni sisällä ei…oh well. Se oli mielenkiintoinen viikonloppu se.)

<3 Kaunista viikkoa. 

Kaunista kevättä, hyvät ystävät! (Vaikka joidenkin mukaan kevät taitaakin alkaa vasta 20. päivän tiennoilla…mutta sellaista negatiivisuutta emme nyt todellakaan kaipaa.)

Mielessä ovat vuoden takaiset tapahtumat (ja nämä kuluneet 12 kuukautta: wth) ja ääretön kaipuu kulttuurin pariin. Vaikka olenkin museologi ja taidehistorioitsija ja oikeastaan miltei jokapäivä tekemisessä jonkun näyttelyn kanssa, ei niistä kirjoittaminen/niiden ajattelu/kuvien katselu ole todellakaan sama asia kuin fyysinen näyttelykokemus.

Vaikka olenkin melkoinen koti-ihminen, kyllä tämä kotona alati oleminen alkaa jo kyllästyttämään, varsinkin kun ainoa kotini ulkopuolinen kontakti on viikottainen tennistunti ystäväni kanssa. Kaupassa saatan käydä kerran viikossa, mutta yleensä tilaan ruoat kotiin. Ravintolat taas ovat olleet asuinmaassani kiinni toistamiseen jo useamman kuukauden ajan. Päivittäinen kävelylenkkini on tenniksen lisäksi oikeastaan ainoa kontaktini muihin ihmisiin – jos siis kadulla kävelemistä voi pitää ”kontaktina”. Tiedän monen jakavan nämä fiilikset, ja vaikka aina välillä, kuten tänään väsyttää ja turhauttaa, tilanne toivottavasti paranee kesää kohti.

Näyttelyiden lisäksi minulla on hirveä ikävä oopperaan! En voi uskoa, että olen ollut viimeksi oopperassa joulukuussa 2019. (Ja juu, yritän katsoa striimauksia sun muita, mutta mehhhh, kyllähän ne pahimpaa oopperanälkään auttaa, mutta ei millään tavalla vedä vertoja oikeallae kokemukselle. Puhumattakaan kaikesta oopperaan liittyvästä: kanssakatsojien asut, aplodien analysointi, väliaikajuomat…)

Oopperan sijasta harrastan nykyään kävelylenkkejä, palapelien kokoamista (liityimme trendiin tosin vasta tänä vuonna mielitiettyni kanssa, hehe) ja leffoja – kuten siis myös noin 95% ystävistäni. (Leffoista puheen ollen, tänään avautuu Shasha Movies, Länsi-Aasian ja Pohjois-Afrikkaan keskittyvä indie-leffojen striimauspalvelu. Leffat vaihtuvat kuukausittain ja ainakin maaliskuun line up vaikuttaa kerrassaan erinomaiselta. Idea on siis osin sama kuin Mubin, mutta Shashalla tuo edellä mainittu alueellinen focus.)

Ruoanlaitto on myös alkanut kiinnostamaan, mikä on sikäli positiivista, sillä olin vuosikausia se tyyppi, joka säilytti kenkiään keittiössä. Kiitos kuuluu lähinnä Yotam Ottolenghille, jonka reseptit ovat erinomaisia (ja joita myös minä, jonka bravuureihin kuuluu teen hauduttaminen, kykeneen valmistamaan.)

Nyt kun pääsin kaipauksen makuun, on minulla myös hirrrrrrrveä ikävä Suomeen, ruokailemaan ravintolaan, teknobileisiin (2025? 2026?), Pietariin, ja eritoten vuoteen 2019.

Ja toisaalta: vaikka arki on tätä (lähtökohtaisesti kuitenkin hyvin etuoikeutettua), on päivissä silti paljon hyvää. Siihen yritän keskittyä – oopperan aika tulee vielä. Kenties jopa teknobileidenkin.

<3