Laila Pullinen (1933-2015) syntyi Terijoella Tyyni Kostiaisen ja Paavo Pullisen perheeseen vuonna 1933. Talvisodan sytyttyä Pullisen äiti ja kaksi vanhempaa sisarusta evakuoitiin Ylöjärvelle. Isä Paavo oli rintamalla. Aselevon aikana perhe asui Lappeenrannassa, jossa perheen sotilasuraa tehnyt isä työskenteli. Isän kaaduttua sodassa vuonna 1941 perhe muutti Lahteen Jalkarannan alueelle. Laila jatkoi opintojaan Kannaksen yhteislyseossa, jossa opettivat myös Terijoelta evakuoidut opettajat. Yhteys karjalaiseen kulttuurin säilyi – ja karjalaisuus näkyikin myöhemmin vahvasti Pullisen taiteilijuudessa. Pullinen aloitti taideopinnot 14-vuoden iässä Lahden taideyhdistyksessä. Taiteen lisäksi nuorta Pullista kiinnosti myös taide- ja kulttuurihistoria.

Pullisen taideopinnot jatkuivat Helsingissä Suomen taideakatemiassa vuosina 1953-56. Vuosi 1953 ei merkinnyt vain taideopintojen vakavoitumista, vaan myös Pullisen ensimmäistä näyttelyä Hämeenlinnassa. Pullinen aloitti taideakatemiassa maalaustaiteen opinnot, mutta vaihtoi pian kuvanveistoon – alaan, jota vielä tänäkin päivä pidetään stereotypisesti ”miehisenä”. Naiselle kuvanveisto ei 1950-luvun Suomessa ollut itsestään. Valmistuttuaan taideakatemiasta Pullinen pyrki näyttämään töitänsä mahdollisimman paljon ja laajalti, olihan näkyvyys nuorelle taiteilijalle tärkeää uran etenemisen kannalta. Hänen ensimmäinen soolonäyttelynsä järjestettiin Galleria Artekissa vuonna 1958. Samaisena vuonna Pulliainen matkusti Italiaan, jossa hän opiskeli ensiksi Accademia Pietro Vanuccissa ja vuosina 1961-62 Rooman Accademia delle belle artissa. Italiassa Pullisen tekniikka kehittyi entisestään.

Vuosi 1964 oli yksi taiteilijan merkityksellisimmistä: näyttely Venetsian biennaalissa oli menestys, ja Pullisen taide alkoi kiinnostaa Suomen rajojen ulkopuolella. Pullinen alkoi viettää pidempiä aikoja ulkomailla, erityisesti Italiassa, mutta matkusti usein takaisin Suomeen. Hän järjesti useita näyttelyitä eri puolilla Suomea ja muuta maailmaa, kunnes hän sairastui vakavasti vuonna 1968. Terveysongelmistaan huolimatta Pulliainen jatkoi praktiikkaansa ja meni naimisiin lääkäri Carl Magnus Ramsayn kanssa vuonna 1971. Perheen poika Jean syntyi seuraavana vuonna. Avioitumisen jälkeen Pulliainen keskittyi eritoten piirustukseen ja työskenteli Roomassa Villa Lantessa.

Pullisen signatuuriveistostyyli yhdistää erilaisia elementtejä ja materiaaleja luoden näin töihin vahvan kontrastin, joka toimii työn lähtökohtana. Taiteilija oli yksi Suomen suurimmista modernisteistä ja kuului ns. maaliskuun ryhmään, joka toi informalismin Suomeen 60-luvulla. Informalistit korostivat eleenomaisuutta ja taiteilijan sisäistä tunnetta. Pullisen raskaat ja suurikokoiset veistokset ovatkin omiaan tulkitsemaan ns. aineetonta. Teosnimet korostava abstraktin, myyttisen ja hengellisen vangitsemista ja käsittelemistä.

Pulliselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1969 ja vuosina 1990-1995 hän toimi taiteilijaprofessorina. Vuonna 2006 hänet promovoitiin Kuvataideakatemian kunniatohtoriksi. Pullinen toimi myös Suomen Kuvanveistäjäliiton ensimmäisenä naispuolisena puheenjohtajana. Vuonna 1985 Pulliainen perusti veistospuiston Nissbackan kartanoon Vantaalle. Kartonoa ylläpitää tätänykyä Pullisen poika Jean.

Lopuksi hauska anekdootti: Valtio ei osallistunut Montreux’n maailmannäyttelyn kustannuksiin, joten jokainen osallistuva taiteilija, Pullinen mukaan lukien joutui hankkimaan sponsorin. Taitelija lähestyi Outokumpua, joka antoi Pulliselle kuparia. Aikaa näyttelyyn oli kuitenkin vain kolme kuukautta, joten materiaalin työstäminen vasaralla ei tullut kysymykseen: taiteilija päätyi käyttämään räjäytystekniikkaa yhdessä yhtiön insinöörin kanssa – omasta ajatuksestaan, jonka insinöörit aluksi torjuivat. Pullinen piti kuitenkin pintansa, sillä hän oli löytänyt osviittaa amerikkalaisesta tiedejulkaisusta.

Artikkelikuva: Laila Pullisen säätiö.

Anitra Lucander (1918-2000) oli yksi suomalaisen abstraktin taiteen pioneereista. Lucanderin tie taiteilijaksi ei tosin ollut itsestäänselvää, sillä taiteilija meni naimisiin varhain ja sai kaksi lasta.  Avioeron myötä Lucanderin elämä kuitenkin muuttui: hänestä tuli yksinhuoltaja ja hän päätti aloittaa taideopinnot 28-vuotiaana Vapaassa taidekoulussa (1946-49). Taiteilija nousi suuremman yleisön tietoisuuteen vuonna 1953 Tukholmassa järjestetyn Ung Finsk Konst -näyttelyn jälkeen. Galerie Artekin yksityisnäyttely  (1955) vaikutti myös Lucanderin menestykseen hänen uransa alkuvaiheessa.

Lucanderin merkitys suomalaiselle taidemaailmalle on kiistaton, joskin melko huonosti yleisessä tiedossa: Lucander oli yksi 1950-luvun alun ensimmäisistä abstraktin taiteen edustajista, eli varsinainen edelläkävijä. On huomioitava, että sodanjälkeisen Suomen taide-elämä oli pysähtynyttä, ja vallitsevina suuntauksina olivat lähinnä figuratiiviset tyylit. Lucander oli yksi niistä nuorista taiteilijoista, jotka kiinnostuivat uusista virtauksista ja esittelivät abstraktion suomalaiselle yleisölle.

Lucanderin abstraktio ei niinkään edustanut konkretismia, Suomeen ensimmäiseksi levinnyttä abstraktin taiteen suuntausta, vaan abstraktion herkempää alalajia. Lucanderin ilmaisu oli maalauksellista ja herkkää: lyyristä, rikkaisiin värisävyihin perustuvaa abstraktismia, jonka hän kehitti 1950-luvulla kubismin ja kollaasitekniikan avulla. Taiteilija ei myöskään ollut ehdoton suhteessa abstraktiin ilmaisuun, vaan raja esittävän ja abstraktin välillä oli Lucanderille hyvin häilyvä. Hän oli pikemminkin kiinnostunut kauneudesta – oli se sitten figuuri, maisema tai abstraktio.

Lucander oli myös uransa alusta asti kiinnostunut arkkitehtuurista ja kuului 1950-luvun alussa perustettuun Group Espace -yhteenliittymään, jonka tarkoituksena oli arkkitehtuurin ja kuvataiteen yhteistyön lähentäminen ja kehittäminen. Tämä poiki yhteistöitä arkkitehtien kanssa, jolloin Lucander pääsi käyttämään persoonallista tyyliään myös julkisten rakennusten värisuunnittelijana.

Yksi Lucanderin mielenkiintoisimmasta yhteistöistä lienee Helsingin kaupungintalon uudisrakennusprojekti yhdessä arkkitehti Aarno Ruusuvuoren kanssa vuosina 1965-1970. Ruusuvuoren toimisto tilasi värisuunnitelman rakennukseen Lucanderilta eli värien kiistattomalta mestarilta.Taiteilija tunnettiin varmasta väriaististaan, ja hänen taiteellinen ilmaisutapansa sopi hyvin arkkitehtuurin visualisoimiseen.

Matkoilla oli suuri merkitys Lucanderille. Hän aloitti matkustamisen vuonna 1948, ensiksi Ruotsiin ja sitten kauemmas: Ranskaan, Italiaan, Espanjaan, Kreikkaan, Marokkoon, Egyptiin, Jordaniaan, Turkkiin, Israeliin, Iraniin, Intiaan ja Nepaliin. Lucander oli kiinnostunut eri kulttuureista ja paikallisesta elämästä. Erityisen vaikutuksen häneen tekivät moskeijoiden voimakas turkoosi Iranissa ja Marokossa.

Lucanderin vaikutus suomalaisen taiteen kehitykselle on kiistaton, joskin lienee myös selvää, ettei hänen asemansa miehisessä taidemaailmassa ja eritoten abstraktion parissa ollut kovin helppo tai yksinkertainen.

______________

Artikkelikuva: Lucander Nallenpolun ateljeessa heinäkuussa 1956. Kuva Hufvudstadsbladet, 31.7.1956, kuvaaja tuntematon.