Jos saisin vuorokauteeni lisätunteja, käyttäisin ne ehdottomasti lukemiseen. (Ja kenties yhden tunnin viininjuontiin, koska miksei.) Minäkin kärsin kroonisesta aikapulasta ja koska vietän työpäiväni lähinnä lukien ja kirjoittaen, sekä tietysti muutamassa päivittäisessä palaverissa, iltaisin noin kello kahdeksan joudun vaikean päätöksen äärelle: lukea vai liikuttaa vartaloani (eli toisin sanoen urheilla, mutta sana ei tunnu sopivan suuhuni mitenkään.) Aikaisemmin olisin ehdottomasti valinnut ensimmäisen, mutta nyt kolmenkympin kynnyksellä olen huomannut, kuinka tärkeää jälkimmäinen onkaan (haluaisin lisätä ”valitettavasti”, mutta ymmärrän kyllä sielun ja ruumiin yhteyden ja molempien tärkeyden). Eli sielun ravitsemisen aika on hieman myöhemmin, yleensä vasta sängyssä ja viikonloppuisin.

Niin, kunpa olisi aikaa hupilukea enemmän. Kenties väitöskirjani valmistuttua, eli noin 18 kuukauden päästä. Tai kenties sitten kun töissä on hieman rauhallisempaa, eli about viiden vuoden kuluttua. En tietenkään haluaisi olla sit kun -ihminen tai valittaa kiireestä, mutta tällaista tämä nyt on.

Onneksi on suurenmoinen Fran Lebowitz ja Pretend It’s a City -dokumenttisarja (jonka katsominen on luonnollisesti pois hupilukemisajasta, mutta täysin sen arvoista). Asuin hetken aikaa New Yorkissa, noin neljä-viisi vuotta sitten, ja viime päivät ovatkin kuluneet muistoissa ja ajatellessa kaupungin äärimmäisyyksiä. Ja tietysti myös newyorkilaisen perikuvaa, jonka ”rooli” sopii Lebowitzin ylle kuin kaupunkilaisten kollektiivinen inho Times Squarea kohtaan. (Sanottakoon vielä kerran: karmiva paikka, jota kannattaa todella vältellä viimeiseen mahdollisuuteen saakka.)

Pretend It’s a City on hauska, osuva ja älykäs, mutten silti jaksaisi katsoa sitä kahta jaksoa pidempään yhtä kyytiä. Ja osittain tasapainoittaakseeni sarjan perin newyorkilaista viiltävää huumoria (ja valittamista, joka vetää vertoja pariisilaisille), olen viettänyt toisen puoliskoni illoistani Haemin Sunimin Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa -teoksen (Aula & Co, 2017) parissa. Mindfulness-bestseller on kiva sänkykirja. Hyvin helppo lukuinen, mutta samalla syviä, pitkiä ajatuksia, jotka mahdollisesti ravisuttavat ja pysyvät mielessä ainakin seuraavaan aamuun ennen kuin jokapäiväinen hullunmylly taas alkaa. Sunim kirjoittaa kauniisti ja viisaasti ja kuvavirtani onkin täynnä screenshotteja (luen suomenkielisiä kirjoja yleensä BookBeatin kautta). Nyt täytyisi vain laittaa oppeja pikku hiljaa käytäntöön.

Muita kiinnostavia asioita: iben musiikki, Ottolenghin reseptit, Kirsi Vainio-Korhosen ensiluokkainen Sophie Creutzin aika (teoksesta lisää  myöhemmin) ja Pirkko Kotirinnan keväällä ilmestyvä Hilma af Klintin arvoitus (jota en malta odottaa!!!! Oispa jo huhtikuu, pleaseeeeeee).

Iloa viikkoonne <3.

Taidemuseokierros Helsingissä jatkuu: tänään matkustamme Kuusisaaressa sijaitsevaan Didrichsenin taidemuseoon.

Didrichsenin taidemuseo lienee yksi Suomen kansainvälisimmistä kotimuseoista. Museo sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa, arkkitehti Viljo Revellin Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenille suunnittelemassa, kahdessa osassa (1957 ja 1964) valmistuneessa rakennuksessa. Rakennuksen ensimmäinen osa, Villa Didrichsen, valmistui perheen kodiksi vuonna 1957, ja näyttelysiipi seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1964. Rakennusta ympäröi kaunis veistospuisto.

Taidemuseo avattiin yleisölle syyskuussa 1965. Museo toimi aluksi vain näyttelysiivessä, mutta viimeisenä talossa asuneen Gunnar Didrichsenin kuoleman jälkeen myös huvilasiipi avattiin yleisölle. Ensimmäisinä vuosikymmeninä museo oli avoinna vain kahdesti viikossa, kunnes vuodesta 1997 alkaen toiminta aktivoitui ja aukioloaikoja laajennettiin.

Helsinkiläinen Marie-Louise ja tanskalainen Gunnar tapasivat ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivänä 1938 Axel i sjunde himlen -operetissa yhteisten ystävien kautta. Kaksikosta tuli nopeasti pari ja he menivät naimisiin huhtikuussa 1939. Sekä Marie-Louise että Gunnar olivat kiinnostuneita taiteesta ja sen keräilystä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen hankinta olikin Pekka Halosen Ateria (1899) vuonna 1942. Didrichsenit jatkoivat keräilyharrastustaan, ja tänä päivänä museon kokoelmassa on noin 1000 teosta.

Keräilyharrastuksen alkuvuosina Didrichsenit olivat kiinnostuneita 1800- ja 1900-lukujen taitteen suomalaisesta maalaustaiteesta, mutta jo 1960-luvulta lähtien keräilyn fokus oli kotimaisessa ja kansainvälisessä modernismissa. Kuvataiteen lisäksi museon kokoelmiin kuuluu muinaisten korkeakulttuurien esineistöä, ml. Suomen ainoa esikolumbiaaninen kokoelma, joka sisältää esineitä mm. Meksikon, Keski-Amerikan ja Andien alueilta.

Museon kokoelmiin kuuluu kattava katsaus suomalaista taidetta, esimerkiksi Pekka Halosta, Helene Schjerfbeckiä, Reidar Särestöniemeä ja Laila Pullista. Mielestäni kuitenkin museon kansainvälisen taiteen kokoelma on kenties jopa kiinnostavampi, ja sen kirkkaana tähtenä killuu Henry Mooren Lepäävä hahmo, joka hankittiin Didrichsenien kokoelmaan vuonna 1961 Revellin suosituksesta. Museon kansainväliseen kokoelmaan kuuluu teoksia mm. Dalílta, Picassolta, Mirólta, Légeriltä, Giacomettilta, Rothkolta ja Arpilta – eli modernismin pioneereja, joskin hyvin tunnettuja, aavistuksen yllätyksettömiä sellaisia, mikäli kokoelmaa tarkastellaan 2000-luvun silmin.

Didrichsenin taidemuseossa miellyttävintä minulle on museon lempeä, rauhallinen ilmapiiri. On aina erityislaatuista olla ns. keräilijämuseossa – varsinkin, kun kyseessä on myös entinen asuinrakennus. Sellaista henkilökohtaisuutta ja intiimiyttä on vaikea, ellei jopa mahdoton, luoda suuriin (kansallis)museoihin, jotka ovat monumentaalisuudessaan hyvin erityyppisiä instituutioita.

Artikkelikuva: Rauno Träskelin.