Elvi Maarni (1907-2006) syntyi Viipurissa vuonna 1907. Taiteilijan varhaisista vuosista ja oikeastaan koko elämästä tiedetään hyvin vähän. Maarni opiskeli Vapaassa taidekoulussa, sekä noin puolen vuoden ajan Taideakatemiassa. Taiteilija lukeutuu sodanjälkeisiin modernisteihin yhdessä esimerkiksi Elga Sesemannin kanssa. Sotavuodet ja sodanjälkeinen aika on taidehistoriallisesti mielenkiintoista, vaikkakin toki sodan vaikutukset ulottuivat taide-elämäänkin vahvasti: oli pulaa tarvikkeista eikä ollut ekskursioita ulkomaille. Osa vaikutuksista on myös positiivisia. Naistaiteilijat näkyivät 1940-luvun taide-elämässä enemmän kuin aikaisemmin. Sodan myötä naiset ottivat hoitaakseen monia perinteisesti miehille kuuluvia tehtäviä – myös kulttuurin parissa.

Maarnin ensimmäinen yksityisnäyttely järjestettiin Strindbergin taidesalongissa vuonna 1945. Näyttely oli menestys, ja esimerkiksi Antero Rinne, turkulainen kuvataidearvostelija ja modernismin ”puolustaja”, totesi Maarnin taiteen olevan ”runollista, henkistynyttä, mystistä ja kohtalonomaista”. Suitsutuksesta huolimatta Maarni jäi tuntemattomaksi. On epäselvää, unohtiko taidemaailma hänet, vai vetäytyikö Maarni omasta tahdostaan. Joka tapauksessa, Maarni oli tuottelias, vaikkei  tehnyt taidetta päätoimisesti. Hän työskenteli Otavan syväpainossa, sillä hän oli perheensä ensisijainen vastuunkantaja. Maarni ei myöskään erityisemmin osallistunut suomalaisen taidemaailman debatteihin tai juhlallisuuksiin, vaan keskittyi perheeseensä ja taiteeseensa.

Taiteilijalla oli sopimus hollantilaissyntyisen taidekauppias Helmuth van Assendelfin kanssa vuodesta 1956 vuoteen 1977. Sopimus takasi Maarnille pienen mutta säännöllisen toimeentulon. Vastaavasti taiteilija antoi van Assendelfille kuukausittain uudet työnsä. Samalla sopimus rajoitti Maarnin yksityisnäyttelyiden määrää. On myös arvioitu, että taidekauppias vaikutti Maarnin taiteen teemoihin: esimerkiksi soitinkuvauksien runsaus kielii van Assendelfin vaikutuksesta – taidehistoriallisesti tällaiset työt ovat vähemmän mielenkiintoisia.

Maarin töitä on esitelty museoissa ja muissa näyttelyissä hyvin vähän. Vuonna 1993 Maarni osallistui Hämeenlinnan ja Turun taidemuseoiden yhteisesti järjestämään Arvoituksellinen uni -näyttelyyn, jossa esitettiin sotavuosien ja sodanjälkeisen ajan merkittäviä taiteilijoita. Vuonna 1999 Kiskon Kivimakasiini järjesti taiteilijasta laajan retrospektiivin. Toinen mittavahko retrospektiivi avasi ovensa vuonna 2003 Galerie Visionissa, jossa oli esillä yli 50 Maarnin maalausta ja piirustusta. Taiteilijan viime aikaisiin näyttelyihin lukeutuu ARS Longan retrospektiivi vuodelta 2019. Taiteilijan töitä on ainakin Aineen taidemuseon kokoelmassa Torniossa. Rax Rinnekangas on ohjannut ja käsikirjoittanut dokumenttielokuvan Ajattomasta maailmasta – Elvi Maarnin taide (2001).

Maarnin teokset ovat herkkiä, utuisia ja taianomaisia. Monista tulee mieleen Schjerfbeck, ja yhtäläisyydet ovat varmasti osittain myös tietoisia. Maarnin naispainotteiset muotokuvat puolestaan muistuttavat minua ranskalaisesta Marie Laurencista, jonka teokset ovat koskettavan ekspressiivisiä, unen- ja fantasianomaisia, aivan kuten myös Maarnin. Toivokaamme, että joku museo tai taidehistorioitsija kiinnittää huomionsa Maarnin töihin ja elämään ja pääsemme kurkistamaan syvemmin taiteilijan maailmaan.