Viime vuosina Helsingin taidemuseo -ja näyttelyskene on vahvistunut entisestään. Vuoden 2018 sensaatio oli Lasipalatsissa avattu Amos Rex todella suositun debyyttinäyttelynsä, teamLabin Masslessin kanssa.

Museon historia alkaa vuodesta 1965, jolloin liikemies, lehdenkustantaja ja taidemesenaatti Amos Anderson perusti omaa nimeään kantavan taidemuseon Yrjönkadulle. Museota ylläpiti Konstsamfundet. Aluksi museo sijaitsi W. G. Palmqvistin vuonna 1913 suunnitteleman asuinkerrostalon alimmassa ja ylimmässä kerroksissa, mutta myöhemmin museo laajentui talon kaikkiin kerroksiin. Vuonna 2013 Konstsamfundet ilmoitti haluavansa rakentaa Helsinkiin uuden ”kansainvälisesti merkittävän” taidemuseon. Loppu on historiaa: Amos Rex avautui Lasipalatsissa vuonna 2018. Amos Andersonin taidemuseo sulki ovensa vuonna 2017 ja muutti muotoaan Amos Rexiksi.

Amos Rexin positio suomalaisella taidemuseokentällä on mielenkiintoinen. Yksityisellä toimijalla on verrattain vapaat kädet näyttelysuunnittelussa ja museo onkin tullut tutuksi vaihtuvista näyttelyistään, joiden teemat ovat monipuolisia: näyttelyissä on matkustettu muinaisesta Egyptistä suomalaiseen nykytaiteeseen ja moderneista mestareista digitaaliseen taiteeseen.

Museon kokoelma on vahva, noin 7000 teosta; maalauksia, veistoksia, piirustuksia, grafiikkaa ja valokuvia. Historiastaan huolimatta Amos Rex ei oikeastaan ole keräilijän taidemuseo. Vaikka Amos Andersonin kokoelma, noin 250 teosta sekä mesenaatin huonekaluja ja muita esineitä, on osa museota, valtaosa Amos Rexin kokoelmasta on hankittu Andersonin kuoleman jälkeen. Kyseessä ei siis ole Andersonin mausoleumi tai museo, jossa keräilijän eetos tai elämä on vahvasti läsnä. Maailmanlaajuisesti ajatellen tällainen ns. hybridi-keräilijätaidemuseo, tai keräilijätaidemuseo 2.0. on mielenkiintoinen, sillä keräilijätaidemuseot pyrkivät yleensä olemaan uskollisia perustajiensa historialla. Tällaisten museoiden pyrkimys onkin pikemmin säilyttäminen eikä uudistaminen.

Mielestäni Amos Rex on tervetullut museo, kuten oikeastaan kaikki uudet kulttuurihankkeet ovat. Instituution ohjelmapolitiikka on ollut mielestäni verrattain onnistunutta, joskin suurempia trendejä tai erityisiä analyysejä on liian aikaista vielä tehdä. Pisteet myös vaikuttavasta arkkitehtuurista.

Huom. Museo on toistaiseksi suljettu.

Kuvat: Tuomas Uusheimo & Amos Rex.

Artikkelikuva: Mika Huisma & Amos Rex (2018).

Muutamia ajankohtaisia kulttuuripoimintoja, olkaa hyvät!

1. Didrichsenin taidemuseon Kulttuurikeidas Helsingissä -podcast

Didrichsenin taidemuseo on julkaissut Kulttuurikeidas Helsingissä -podcastin. Podin ensimmäisessä jaksossa Jenny Didrichsen, museon perustajien Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin lapsenlapsi kertoo museon perustamisesta, taidekokoelman luomisesta sekä talon rakentamiseen johtaneista tapahtumista. On erityisen mielenkiintoista kuulla Didrichsenin kokemuksia ’museossa’ asumisesta. Pisteet myös kolmikielisestä (suomi, ruotsi & englanti) tuotannosta. Ja kuinka hienoa että myös suomalaiset museot ovat kiinnostuneet podcasteista.

Podcastien tuottaminen ei tietenkään ole itseisarvo, vaan hyvä museopodcast tukee museovierailua ja museon päämääriä. Didrichsenin taidemuseon podi vaikuttaa lupaavalta: kotimuseon henkilökohtaiseen eetokseen sopii erinomaisesti perheen näkökulma ja muistojen jakaminen. Jatkoa odotellessa!

2. Sarjauutuuksia

Viime viikkoina katsottavia sarjoja -listani on kasvanut miltei odottomattoman suureksi. HBO:n How to with John Wilson lienee sympaattisin sarja aikoihin. Säästelen jaksoja ja katson max kaksi viikossa, niin ihana Wilson on!

Areenassa puolestaan kiinnostaa Ivalo (miltei puistattaa kuinka sarja muistuttaa arkeamme), hillitön Sisäilmaa ja Everything’s Gonna Be Okay (koskettava mutta lämminhenkinen kertomus nuoresta miehestä, joka päätyy kahden teinitytön yksinhuoltajaksi.)

Ja sitten on tietty Neflixin Bridgerton (ah kuinka upea puvustus…mutta…fiilikseni on ristiriitainen erään kohtauksen vuoksi. Kenties lisää tästä sarjasta myöhemmin!)

3. Kirjoja, mitäs muutakaan

Ensiksi pieni oodi BookBeatille, mikä onni tämä sovellus ulkosuomalaiselle onkaan. Ihana lukea suomeksi! (Erityisesti koska kaikki ammatillinen kirjallisuuteni on muilla kielillä). On myös kiva tutustua teoksiin, joihin en välttämättä kiinnittäisi kirjastossa tai kirjakaupassa huomiota. Sain hetki sitten päätökseen Deborah Feldmanin Unorthodox – Näin hylkäsin hasidijuutalaiset juureni (2020, Tammi) ja Rebecca Serlen Viisi vuotta myöhemmin (2021, Otava). Feldmanin kirja on supermielenkiintoinen – ja hänen (oikea) tarinansa huomattavasti koskettavampi kuin kevään Neflix-sarja. Serlen romaani yllätti minut positiivisesti – suhtauduin kirjaan epäilevästi – halusin vain lukea jotain New Yorkissa tapahtuvaa, mutta…luinkin jotain suurempaa.

Kaunista loppuviikkoa! <3