Suomalaiset taiteilijat: Laila Pullinen
Laila Pullinen (1933-2015) syntyi Terijoella Tyyni Kostiaisen ja Paavo Pullisen perheeseen vuonna 1933. Talvisodan sytyttyä Pullisen äiti ja kaksi vanhempaa sisarusta evakuoitiin Ylöjärvelle. Isä Paavo oli rintamalla. Aselevon aikana perhe asui Lappeenrannassa, jossa perheen sotilasuraa tehnyt isä työskenteli. Isän kaaduttua sodassa vuonna 1941 perhe muutti Lahteen Jalkarannan alueelle. Laila jatkoi opintojaan Kannaksen yhteislyseossa, jossa opettivat myös Terijoelta evakuoidut opettajat. Yhteys karjalaiseen kulttuurin säilyi – ja karjalaisuus näkyikin myöhemmin vahvasti Pullisen taiteilijuudessa. Pullinen aloitti taideopinnot 14-vuoden iässä Lahden taideyhdistyksessä. Taiteen lisäksi nuorta Pullista kiinnosti myös taide- ja kulttuurihistoria.
Pullisen taideopinnot jatkuivat Helsingissä Suomen taideakatemiassa vuosina 1953-56. Vuosi 1953 ei merkinnyt vain taideopintojen vakavoitumista, vaan myös Pullisen ensimmäistä näyttelyä Hämeenlinnassa. Pullinen aloitti taideakatemiassa maalaustaiteen opinnot, mutta vaihtoi pian kuvanveistoon – alaan, jota vielä tänäkin päivä pidetään stereotypisesti ”miehisenä”. Naiselle kuvanveisto ei 1950-luvun Suomessa ollut itsestään. Valmistuttuaan taideakatemiasta Pullinen pyrki näyttämään töitänsä mahdollisimman paljon ja laajalti, olihan näkyvyys nuorelle taiteilijalle tärkeää uran etenemisen kannalta. Hänen ensimmäinen soolonäyttelynsä järjestettiin Galleria Artekissa vuonna 1958. Samaisena vuonna Pulliainen matkusti Italiaan, jossa hän opiskeli ensiksi Accademia Pietro Vanuccissa ja vuosina 1961-62 Rooman Accademia delle belle artissa. Italiassa Pullisen tekniikka kehittyi entisestään.
Vuosi 1964 oli yksi taiteilijan merkityksellisimmistä: näyttely Venetsian biennaalissa oli menestys, ja Pullisen taide alkoi kiinnostaa Suomen rajojen ulkopuolella. Pullinen alkoi viettää pidempiä aikoja ulkomailla, erityisesti Italiassa, mutta matkusti usein takaisin Suomeen. Hän järjesti useita näyttelyitä eri puolilla Suomea ja muuta maailmaa, kunnes hän sairastui vakavasti vuonna 1968. Terveysongelmistaan huolimatta Pulliainen jatkoi praktiikkaansa ja meni naimisiin lääkäri Carl Magnus Ramsayn kanssa vuonna 1971. Perheen poika Jean syntyi seuraavana vuonna. Avioitumisen jälkeen Pulliainen keskittyi eritoten piirustukseen ja työskenteli Roomassa Villa Lantessa.
Pullisen signatuuriveistostyyli yhdistää erilaisia elementtejä ja materiaaleja luoden näin töihin vahvan kontrastin, joka toimii työn lähtökohtana. Taiteilija oli yksi Suomen suurimmista modernisteistä ja kuului ns. maaliskuun ryhmään, joka toi informalismin Suomeen 60-luvulla. Informalistit korostivat eleenomaisuutta ja taiteilijan sisäistä tunnetta. Pullisen raskaat ja suurikokoiset veistokset ovatkin omiaan tulkitsemaan ns. aineetonta. Teosnimet korostava abstraktin, myyttisen ja hengellisen vangitsemista ja käsittelemistä.
Pulliselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1969 ja vuosina 1990-1995 hän toimi taiteilijaprofessorina. Vuonna 2006 hänet promovoitiin Kuvataideakatemian kunniatohtoriksi. Pullinen toimi myös Suomen Kuvanveistäjäliiton ensimmäisenä naispuolisena puheenjohtajana. Vuonna 1985 Pulliainen perusti veistospuiston Nissbackan kartanoon Vantaalle. Kartonoa ylläpitää tätänykyä Pullisen poika Jean.
Lopuksi hauska anekdootti: Valtio ei osallistunut Montreux’n maailmannäyttelyn kustannuksiin, joten jokainen osallistuva taiteilija, Pullinen mukaan lukien joutui hankkimaan sponsorin. Taitelija lähestyi Outokumpua, joka antoi Pulliselle kuparia. Aikaa näyttelyyn oli kuitenkin vain kolme kuukautta, joten materiaalin työstäminen vasaralla ei tullut kysymykseen: taiteilija päätyi käyttämään räjäytystekniikkaa yhdessä yhtiön insinöörin kanssa – omasta ajatuksestaan, jonka insinöörit aluksi torjuivat. Pullinen piti kuitenkin pintansa, sillä hän oli löytänyt osviittaa amerikkalaisesta tiedejulkaisusta.
Artikkelikuva: Laila Pullisen säätiö.