Keltaiset neliraajaiset.

 

Soljuvaa siestakirjallusuutta;

 

José Saramagon Elefantin matka

2008

Kustannusosakeyhtiö Tammi ~ Keltainen kirjasto

2011, suomentaja Sanna Pernu

 

”– Siinä ovat alpit. Niin ovat, mutta niitä tuskin näkee. Lunta sataa hiljalleen, kuin kevyinä pumpuliriekaleina, mutta tuo pehmeys on harhaanjohtavaa, kysykää vaikka meidän elefantiltamme joka kantaa selässään aina vain selvemmin havaittavaa jääkerrosta, mihin elefantinhoitajan olisi jo pitänyt kiinnittää huomiota, ellei tämä olisi sattunut syntymään kuumalla seudulla, missä tällaista talvea ei käsitä edes kuvitelmissaan. — Hänelle oli kerrottu, että trenton ja bolzanon väli oli niin sanotusti pikku lenkki, kymmenisen léguaa tai hieman vähemmän, toisin sanoen kuin kirpun loikka, mutta ei silloin puhuttu tällaisesta ilmasta, kun lumella tuntui olevan kynnet joilla se tarttuu kiinni ja vaikeuttaa jokaista liikettä, jopa hengitystä,– Jäähän ei parane koskaan luottaa, se on ensimmäinen sääntö– Elefantinhoitajan sormet olivat jo kohmeessa kun hän tajusi ongelman ytimen, joka oli ei enempää eikä vähempää kuin se, että elefantin paksut karvat olivat liittoutuneet yhteen jään kanssa, minkä vuoksi jokainen pieni edistysaskel vaati ankaraa taistelua, sillä jos hänellä ei ollut lastaa, jolla hän olisi voinut irroittaa jään nahasta, hänellä ei ollut myöskään saksia joilla olisi leikannut poikki takkuiset karvat. Fritz yritti irroittaa karvat yksitellen, mutta se osoittautui aivan liian ylivoimaiseksi niin hänen fyysisille kuin henkisillekin kyvyilleen–”

 

 

Herskyvää hengentuotetta;

 

Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu

1982

Kustannusosakeyhtiö Tammi ~ Keltainen kirjasto

1993, suomentanut Leena Tamminen

 

”Kuules nyt, meidän täytyy kertoa kissasta”, minä työnsin pelastusveneen vesille.

”Söpö kissa” , kuljettaja sanoi, helpottuneena hänkin.                                                                                            

Kissa oli kaikkea muuta kuin söpö. Pikemminkin se sijoittui asteikon vastakkaiseen päähän, sillä sen turkki oli rähjäinen kuin vanha, nukkavieru matto, hännänpää oli taipunut kuudenkymmenen asteen kulmaan, hampaat kellersivät, oikea silmä märki kolme vuotta aiemmin saadun haavan jäljiltä niin että kissa enää tuskin näki. Se tiskin erotti tennistossua perunasta. Sen tassujen polkuanturat olivat käpristyneet känsät, sen korvissa vilisi täitä ja silkkaa vanhuuttaan se pieraisi ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä. Se oli komea nuori kolli kun vaimoni löysi sen puiston penkin alta ja toi sen kotiin, mutta muutamana viime vuotena se oli liukunut jyrkkää alamäkeä. Kuin kourua kohti vierivä keilapallo. Eikä sillä ollut nimeä. Minulla ei ole aavistustakaan, tekikö nimettömyys kissasta enemmän vai vähemmän säälittävän.                             

”Kiva kiskis”, kuljettaja sanoi kättä ojentamatta. ”Mikä sen nimi on?”                                                            

”Ei sillä ole nimeä.”                                                                                                                                    

”Miksi te sitä sitten sanotte?”                                                                                                                                

”En minä sitä miksikään sano”, sanoin. ”Se vain on siinä.”                                                                              

”Mutta eihän se ole mikään paikallaan jököttävä mötkäle. Eikö se muka liiku omasta tahdostaan? Tuntuu aika oudolta, ettei jollain omasta tahdostaan liikkuvalla ole nimeä.”                                                            

”Uivathan sillitkin omasta tahdostaan, eikä niille kukaan nimeä anna.”