Tango proosataiteelle.

 

(Ja loppusointu? – se kuulosti tältä: 

Luhdin oveen koputetaan – Janne astuu ulos, hieroo silmiään, pyyhkii tukan otsaltaan, täysin pukeissa, hän nukkui siten, veri oli mustunut housunpolvessa: siinä seisoo nimismies poliiseineen ja todistajineen. 

– Jahah, Janne – jospa sitten lähdettäis?

– Lähdetään vaan, sanoo Janne hiljalleen; ei edes välitä hakea hattuaan.

Vain kaksi vuotta; se vihattu toipui.

Tämä suomalainen tango on epäilemättä J. K:n elämän kohokohta, se laulavin ja dramaattisin hetki. Että hän piirsi riimunsa puukolla johtuu luonteesta ja ympäristöstä – Espanjassa olisi hän murhannut mustan härän auringonpunaisella areenalla; U.S.A:ssa kursitanut suurkaupungin pankkiromahduksella. Tekoja – tekoja! Kun ollaan nuoria ja eritteet käyvät. Heittätytyä vapahduttavaan vimmaan – se puhdistaa! Mitä sanottaneenkin, miten ajateltaneenkin: meidän suomalaisilla puukkorunoillamme voi toisnaan olla monumentaaliset räpäyksensä – muuten tämä pakanallinen verenpalvonta tuskin olisi elänyt niin kauan. Mutta meidän päivinämme kietoo kohtalokas pirtu liian usein piirteitähajoittavan sumunsa niiden salamannopeitten linjojen ympäri, tuhertaa niitä ja muodostaa vetelän sotkun. Sanon suorasukaisesti – esteetikko se minussa nyt puhuu! -: ottakaa tavalla tai toisella pirtu pois, ja puukotukset kenties eivät vähene, mutta muuttuvat paremmin perustelluiksi, mukiinmenevämmiksi. 

(Kirjoitettu 1931 ennen kieltolain kumoamista)

Tangossa on jotain suurta, jotain valtavampaa kuin se sodanjälkeinen ihmiskunta, joka on luonut sen ja tanssii sitä – myös mannermaisessa tangossa, tuossa valonheittäjien jäävirneessä surunvoittoisesti eteenpäinsujuvassa liukuliikkeessä, sutenöörin uhman säveltämässä porton epätoivon sanoihin. Tango: halpamaisuuden suurpiirteisyyttä, surkeuden arvokkuutta, kurjuuden prameilua. Roskaa! – tango: jäljelläelävien tanssi murhattujen haudoilla. Roinaa! tango: lisääntyvää työttömyyttä, nousevaa korkokantaa, laskevaa asuntotasoa. Otan tuon nimen, käytän sitä mielivaltaisesti otsakkeena J. K:n vanhalle lemmenjutulle, mutta yhtä hyvin olisin voinut mennä Johann Sebastian Bachin luo, nöyrimmin anoa häneltä lainaksi Sarabande’in hänen d-molli viulusonaatistaan, jota Strindbergkin rakasti – vuosisatoja välissä, mutta ne kulkivat käsikkäin, sisarukset Tango ja Sarabande.

Nimisana ”terva”, kirvelevä suola J. K:n avonaisissa haavoissa, vaatii tragikoomillisen selityksensä.

Parantolaa rakennettaessa tapahtui usein että nuoriso, joka lauantaiehtoisin kokoontui tansseihin niitäseuraavine huvitteluineen nummella sijaitsevan keinun luo, hiukan myöhemmin huomasi itsensä erinäisten ”pahojen tautien” vaivaamaksi. Villit rapparisällit, koko valtakunnasta koottu sekalainen seurakunta, pitivät silloin tapana parannella vaivojaan – ja tyttöjen myös, mikä ei aina tapahtunut ilman lievää väkivaltaa – tervalla, tuolla ikivanhalla perisuomalaisella yleislääkkeellä.)

 

 

Elmer Diktonius

Janne Kuutio

(alkuteos: Janne Kubik, 1932)

 

Modernin suomalaisen proosataiteen airut.

 

Kustannusosakeyhtiö Tammi ~ Kurki-sarja

 

 

Löydetty:

Brahen Antikvariaatti, Turku