Siivota täytyy vaikka henki menis?

Siivouspäivä. Joka viikko on siivouspäivä. Siivouspäivähän tarkoittaa sitä kunnon siivousta. Siivousta, missä matot viedään ulos, pölyt pyyhitään katosta lattiaan, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas. Unohtamatta ilmastointiaukkoja ylhäällä ja lattiakaivoja alhaalla. Ja kaikkea siinä välissä. Keittiön kaapin pinnat, kaakelit, lattialistat, kylppärin seinät, sauna, lauteet, petivaatteet, wc-istuin, lavuaarit, ikkunalistat ja niin edelleen. Lista on loputon. Mainitsinko jo pyykit ja tiskit, nehän on tähän vielä päällisiksi. Pesua, tomutusta, pöllytystä, hinkkaamista, viikkaamista. Ihanaa siivouspäivä, jei.
Kerta viikossa siis siivouspäivä. Muina päivinä vain pölyt, imurointi, tiskit, pyykit, lelut, normit, hupsut, tupsut ja muut. Eikä kukaan muu kuin MINÄ osaa tehdä meidän siivousta. MINÄ MINÄ MINÄ!!! Mies on joskus yrittänyt imuroida. Mä tarkastan sen jäljet. Ei osannut taaskaan. Ei ottanut sohvan alta. Kaivan imurin kaapista ja aloitan uudelleen. ”Josko älyäis seuraavalla kerralla.” Tiskikoneeseen laittoi astiat väärin, täytyy siirrellä niinkun kuuluu. Astiakaappikin on ihan sekasin, lautaset siirtänyt vasemmalle. ”Ai laitoit pyykkikoneen päälle?!?” ”Tuleekohan vaaleanpunaisia vaatteita.”
Siivouspäivänä olen hermot riekaleina. Raivona. Tuntuu että silmät pullistuu päästä. Kaikki on tiellä eikä kukaan ymmärrä että siivota täytyy. Kun tulee siivouspäivä, muu perhe lähtee retkelle, kotoa pois. Saan siivota rauhassa. Ainoa ongelma: tulevat liian aikaisin. Ei kunnon siivousta parissa tunnissa tehdä, siinä menee koko päivä.
”Älkääs lapset nyt sotkeko kun on justiinsa siivottu!” Kuulostaako tutulta?

Meillä näytti ennen tältä.
 

keittio.jpg

(Kuva: Puustelli) Onko siistiä? Onko kiiltävää? Näkyykö tahroja? Ihanan valkoista?
Meidän olohuone näytti ennen tältä.
 

index.jpeg

(Kuva: Sotka) Ihanan harmonista? Tilaa ja tyhjää? Avaraa? Harmaata? Mieli lepää?

Vai lepääkö? Mä olen pohtinut siivousta paljon. Todella paljon kun nyttemmin esimerkiks kaikenmoiset Konmarit ottaa, tulee ja valtaa, villitsee. Ja mitä, ahdistaa?
Nyt jälkeenpäin mä voin sen sanoa ja myöntää. Mulla on ollut siivousneuroosi. Sillon en sitä älynnyt. Luulin, että kuuluu asiaan. Nyt tajuan kuinka sairas olen ollut. Mä olen tajunnut että mun lapsuudenperheeni toimintahäiriö on sairaus, joka vaikutti muhun lapsena ja vaikuttaa muhun aikuisena. Olin just saanut lapsen. Olin mennyt naimisiin. Mulla oli tietynlainen kuva, millainen äiti mun pitää olla, millainen koti meillä pitää olla mun lapselle. Ja mä siivosin. Ai maailma, mä siivosin!

Muutama vuosi sitten kaikki oli lähellä kaatua. Mä, mun parisuhde, mun perhe. Parisuhdeterapian myötä mulle alko valkenemaan tää siivous-juttukin. Se oli pakoa. Pakoa omasta päästä, omista ajatuksista. Pakoa läheisten ongelmista. Pakoa musta itsestäni. Kun koti oli kunnossa ja siisti, oli pää edes jotenkin järjestyksessä, se auttoi hallitsemaan kaikkea muuta pahaa maailmaa ja kaaosta.
Helsingin yliopiston psykiatrian professori, ylilääkäri Hasse Karlsson kuvaa neuroottisia häiriöitä siivouksen suhteen näin:”Sairaus se on vasta silloin , kun se saa kohtuuttomat mittasuhteet ja sotkee muiden asioiden hoitamista.” Siivouspäivät ja ”normaalit” ylläpitosiivoukset sotki mun muiden asioiden hoitamista. Pahasti.

Tänään meillä näyttää tältä:

14045697_10208004278298227_9111885637659263229_n.jpg
Onko hirveet tiskit? Tekiskö mieli hinkuttaa ja pistää fairi laulamaan?
Ja pyykkikori näyttää tältä. Kone huutamaan ja omot kehiin? (pyykistä postaan jatkossa vielä lisää) Siinä on muuten kaks koria, toista ei vaan näy.
 

14067680_10208004280378279_1225002217147113609_n.jpg

Mä olen parantunut. Se on vienyt aikansa ja välillä siivoushulluus yrittää pilkottaa jostain raosta mutta olen oppinut elämään sen kanssa enkä anna sen häiritä. Meidän koti ei ole likainen, emme ui epäsiisteissä vuodevaatteissa, lapsemme ei kulje likaisissa vaatteissa. Mutta meillä on sekaista. Tavarat hujan hajan. Tavaraa on paljon ja tilaa liian vähän.
Joka päivä mä teen valintoja. Laitanko mä astiat nyt vai menenkö syömään taaperoni minulle tekemää leikkipullaa hänen minikeittiöönsä? Imuroinko nyt vai katsonko lapseni tekemän you-tube-videon jota hän innokkaasti haluaa mulle näyttää? Jätänkö tiskit huomiseen ja kömmähdän mieheni kainaloon? Viikkaanko pyykit vai hengähdänkö ja katson lemppariohjelman? Siivoonko ja millä hinnalla? Mistä tai keneltä se on pois? Voinko tehdä tämän huomenna?
Mä olen oppinu relaamaan, ottamaan elämän rennommin. Nautin arjesta täysin rinnoin. Tulee aika jolloin mullakin on siisti koti eikä kukaan ole sitä sotkemassa vaikka haluaisin.
Nykyään laatuaika rakkaitteni tai itseni kanssa voittaa. 99%sti.
 

1351787520467_3366184.png
Ootko sä siivousneurootikko? Oletko miettinyt, onko siivoushulluudellasi joku syvällisempikin syy? Minkä kaiken edelle siivoomisesi menee?

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Suut tukkoon, äiti askartelee!

the-shining.jpg
Niin kauan kun mulla on ollut lapsia, mulla on ollut käytössä ”suut tukkoon, äiti askartelee”-aika. Ekan lapsen kanssa kyseistä tapahtumaa oli runsaasti, koska aikaa tuntui olevan paljon enemmän verrattuna nykyiseen elämän vaiheeseen. Sillon kerkes kaikkea. Mä jopa ompelin itse verhoja ja painoin niihin kuviotkin omilla pikku kätösilläni. Ompelin lapselleni myös itse paljon vaatteita.

Nyttemmin ”aika” on absurdi käsite meidän perheessä. Näin ollen ”suut tukkoon, äiti askartelee”- hetki on kasvanut arvoonsa mittaamattomaan. Mä tarviin sen ajan! Ja pidän siitä kynsin hampain kiinni. Ja jos en ole saanut sitä hetkeen, muu perhe kyllä näkee sen musta monen metrin päästä.
Mehän ei mieheni kanssa harrasteta mitään omia harrastuksia. Monilla perhetutuilla on omien lapsiensa baletin, ratsastuksen, lätkän, futiksen, kuorolaulun ja mitäniitäoli lisäksi vielä omat humpit, pumpit, stompit. Meillä ei.

Se ei vaan ole mahdollista. Tai siis varmasti olis, mutta halutaan tarjota lapsille ns.”normielämä” muuten, kun normisti meillä on vain jompikumpi vanhemmista kotona, toinen aina yössä, aamussa tai illassa töissä. Ei tulis enään mistään mitään jos aikuisetkin vielä kävis rutiinin omaisesti omissa harrastuksissaan. Sen aika tulee sitten joskus.

Joten kun tätä hullu-rumbaa tässä pyörittää, pitää hetki silloin tällöin aina hengähtää. Mun aikani voi olla vaikka vartti tai puoli tuntia pari kertaa viikossa. Pääasia että silloin mun ei tarvitse kuulla tai nähdä mitään mihinkään liittyvää. Sillon mä voin olla ihan omissa sfääreissäni. Näprätä. Närvätä. Mä voin tehdä käsitöitä. Mä voin maalata. Mä voin entisöidä huonekaluja, kapsuttaa kukkamaata, järjestellä jotain pientä höpönpöppö-nurkkausta, ihan mitä muuta vaan paitsi perhettä, miestä, lapsia ja ilman että kukaan puhuu. Ilman että kuuluu ”ääääiitiiiiiii…”!

Pari päivää sitten mieheni, joka osaa lukea mua nykyään kuin avointa kirjaa, tuli töistä ja otti torkut (toi torkku-juttu on muuten yks mitä en voinut yhdessä vaiheessa sietää, kerron siitä myöhemmin), niin hän näki jo toisesta huoneesta näkemättä mua, että rouva tarvii nyt sen hetkensä. Isommat oli kavereillaan, hän nappasi taaperon ja lähtivät ruoka-ostoksille. Mitä mä tein? Jaa että mitä mä tein? Havahduin tunnin päästä kun ovi kävi ja perhe tuli kotiin että olin kontaktoinut lapseni leikkiruuat ja purnukat ajatuksella parempi kestävyys ja säilyvyys!?!

14021650_10207969789076018_2212168851549677831_n.jpg

Mikä on se sun juttus? Mitä teet ettei pää räjähdä arjen keskellä?

TheShining0013.png

”All work and no play makes mother a dull girl.”

(Jack Nicholsonin kuvat elokuvasta the Shining)

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään