Koliikkivauvan nukuttaminen
Jos joku vielä tulee kertomaan minulle, että pieni vauva vaan syö ja nukkuu, niin kyseinen henkilö saa kyllä aika nopeasti kuulla kunniansa. Meillä ei nimittäin nukuta. Tai no nukutaan sitten lopulta, muutaman tunnin huudon jälkeen, kun kaikki konstit on käytetty vauvan hytkyttämiseen, keinuttamiseen, kanteluun ja hieromiseen aina nääntymykseen asti. Kateellisena luen netistä muiden vauvojen kolmen, neljän tunnin päiväunista, sillä meillä jo tunti on todellinen saavutus, johon päästään yleensä vaan kantoliinassa tai Manducassa torkkuen. Edellä mainitut kantovälineet ovatkin olleet kuin taivaan lahja, ilman Manducaa olisimme varmasti menettäneet järkemme jo kauan aikaa sitten. Nyt kun koliikkia on jatkunut jo 70 päivää, on BC roikkunut siitä suuren osan sidottuna minuun tai mieheeni. Päivisin tämä järjestely on ihan käteväkin toisinaan, sillä vauva kantorepussa on paljon helpompi liikkua esimerkiksi kaupungin keskustassa kun kömpelöjen vaunujen kanssa. Ilta- ja yöaikaan jatkuva kantaminen alkaa kuitenkin käydä selän päälle, ja koska illat ovat pahinta huutoaikaa, silloin huudoilta välttyy ainoastaan jos pysyy jatkuvassa liikkeessä eli ”tanssii”, niin kun mieheni tätä toimenpidettä kutsuu.
Ensimmäisen kuukauden ajan BC:n pahimmat huudot ajoittuivatkin yöaikaa, klo 23-03 välille. Se oli todella raskasta. Muutaman unettoman yön jälkeen päädyimme vuorottelemaan siten, että mieheni otti BC:n Manducaan aina klo 23.00 ja minä sain nukkua muutaman tunnin kuulosuojaimilla. Usein BC rauhoittuikin kantoreppuun, ja oli jo klo 02 aikoihin valmis nukkumaan yöunille. Ei kuitenkaan ihan aina. Tällä systeemillä saimme kuitenkin huudotlähes tulkoon loppumaan, mutta se vaati paljon tanssimista ja hereillä oloa aamun tunteina. Sitten mieheni lähti työmatkalle Englantiin, joten päätimme hieman ennen sitä alkaa totuttamaan BC:tä pois yöllisestä manducarumbasta. Aluksi se sujui ihan hyvin, ja muutamana iltana vauva nukahtikin pääpuoli korotettuna imetystyynylle ilman suurempia huutoja (Epäilimme refluksia jossain vaiheessa, siksi tämä järjestely). Mieheni ollessa poissa BC ei kuitenkaan enää suostunut nukahtamaan muualle kuin syliini, ja yleensä sekin vaati pitkää, noin tunnin hytkyttelyä puoli-istuvassa asennossa vauva mahan päällä. Tämä kikka tuntui toimivan joka kerta ja nopeasti siitä muodostuikin rutiini. Ikävä kyllä parin viime viikon ajan selkäkipuni ovat pahentuneet entisestään, sillä nukkuminen viiden kilon paino vatsan ja vasemman käsivarren päällä läpi yön ei ole ergonomisin mahdollinen vaihtoehto.
Eilen päätin, että näin ei voi jatkua. BC:n on nukuttava omassa petissään tai oikeastaan omassa, anoppini tekemässä pesässään, joka on meidän parisängyllä vieressäni.
Vauvan pesä
Huudoilta ei vältytty tässäkään nukutusprosessissa. Laitoin vauvan pesäänsä, huuto alkoi, nostin hänet syliin rauhoittumaan ja laitoin takaisin. Välillä istuin vieressä ja hyssyttelin. Kaksi tuntia kului, mutta lopulta BC nukahti ja nukkui muutamalla syönnillä rauhallisesti koko yön, omassa pesässään. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin ja peukut pystyyn, että tänä iltana päästäisiin vähemmällä huudolla. Päiväunetkin hän nukkui tänään ensimmäistä kertaa parvekkeella vaunuissa. Tosin vain 45 minuutin ajan, mutta alku se on sekin.