Olen hymyillyt tänään poskeni kipeäksi. Minulla on vaan ollut ihan mielettömän hyvä päivä. Eniten siihen on vaikuttanut aika. Se, että on ollut pelkästään aikaa, tehdä juuri niitä asioita, mitä haluaa ja tehdä niitä rauhassa. Sen lisäksi päivääni ovat piristäneet ilahdutetut ja ilahduttaneet ihmiset ja aivan upea ilma!

Täytyy melkein kiittää kipeää polveani siitä, etten kärsinyt heittää aamulenkkiä juosten. Oli käveltävä hyyvin hitaasti, että käpälä vertyisi yön jäljiltä. Tuo lenkki ei varmasti ollut juuri kilometriä pidempi, mutta näin sen matkan varrella hurjasti kaikkea. Tai ehkä vain ehdin kiinnittää huomiota.

Ehdin sanoa naapurin vanhalle sedälle huomenta ja sain vastaukseksi iloisen tervehdyksen. Juosten olisin varmasti vain heilauttanut kättäni. Näin pusikossa eläimen raadon, mistä oli jäljellä vain karvat ja pääkallo. Huomasin hennon langan päässä keikkuvan pikkuriikkisen virheän matosen. Pysähdyin katsomaan laiduntavia hevosia. Tein myös havainnon tammista, jotka kasvavat ihan tien vieressä. Miten miljoonasti olenkaan kulkenut siitä ohi niitä milläänlailla noteeraamatta! Ihania 🙂

Vaikka pidänkin ihan valtavasti juoksulenkeistä ja niiden tuomasta hyvästä olosta, pitäisi useammin (muulloinkin kun raajarikkoisena) tehdä tuollaisia kävelyjä. Ei edes lenkkejä. Ihan vaan kävelyjä ajan kanssa. Katsella, haistella, kuunnella ja nautiskella. Pysähtyä.

Kuvissa ihanilta työkavereiltani läksiäislahjaksi saama valtava krysanteemi. Nätti kuin mikä, mitenkähän upealta se näyttää sitten kun nuo nuppuset puhkeavat kukkaan? Innolla odotan!

Ja pointti tässä jutussa oli se, että muistakaa välillä vähän hiljentää! 🙂 Mukavaa viikonloppua!