Milloin nainen on riittävän hyvä?

Luin juuri Rosa Meriläisen mainion kolumnin Ihminen tissien takana. Erityisesti kohta, jossa Meriläinen toteaa, että ”Mies tulee naista helpommin huomatuksi ajatustensa ja tekojensa kautta. Naisen ruumis on toisten silmissä usein ajatusten ja tekojen tiellä.” pysäytti jälleen kerran ajattelemaan asiaa, joka on ollut paljon mielessäni viime aikoina.

Olen tällä hetkellä kotiäitinä, joka jo sinänsä on yleensä naisiin liittyvä käsite. Vaikka Suomessa on yhä enemmän myös koti-isiä (upea asia!), on silti puistoissa ja kerhoissa huomattavasti enemmän naisia lapsiaan paimentamassa kuin miehiä. Oma puolisoni oli lapsemme kanssa kotona puoli vuotta, mikä oli myös tärkeä askel kohti tasa-arvoa. Mutta itselläni tulee kesällä täyteen puolitoista vuotta kotona oloa eikä siitä saavutuksesta juuri kukaan ole käynyt vielä olalleni taputtelemassa, päinvastoin poden huonoa omaa tuntoa siitä että olen palaamassa töihin jo syksyllä enkä tarjoakaan lapselleni mahdollisuutta olla kotona kolmivuotiaaksi saakka. Olen töissä naisvaltaisella alalla paikassa jossa sukupuolten väliset valta-asetelmat helposti unohtuvat, joten asiaa on ollut helpompi pohtia näin hiekkalaatikon reunalta käsin kuin työelämän keskellä. Tosin täytyy myöntää, että omallakin työpaikallani miehiä johtavassa asemassa on prosentuaalisesti selkeästi enemmän kuin miehiä yleensä. On siis loogista ajatella, että naisvaltaisellakin alalla miehen on naista helpompi edetä urallaan.

Mieheni toi minulle upeita ruusuja. Mutta tarkoittaako tasa-arvo sitä että seuraavalla kerralla minä ostan hänelle ruusuja?

Vaikka mieleni tekisi lähestyä aihetta yhteiskunnallisesta paatoksesta käsin, olen usein huomannut että se henkilö, jonka asenteisiin voin varmimmin vaikuttaa, olenkin yllättäen minä itse. Olen tutkinut omia ajatusmallejani ja sitä, tuenko omilla asenteillani sekä omalla toiminnallani sittenkin enemmän miesten- kuin naisten asiaa. Olen nimittäin huomannut, että ajattelen etten itse ole tarpeeksi hyvä johonkin. Ja näin ajattelevat myös useimmat tuntemani naiset niin työ- kuin yksityiselämässä. Olemme ystäväni Eevan kanssa puhuneet tänä keväänä paljon siitä, millaiset sisäiset rajoitteet ihmisiä pidättelevät. Minkä takia nainen joka kehuu olevansa lahjakas ja hyvä jossakin kuulostaa tyrkyltä mutta mies joka kehuu itseään on vain itsevarma ja uskottava – ja kova jätkä?

Päätin että minunkin olisi jo korkea aika alkaa pitää itseäni hyvänä jätkänä. Tai siis hyvänä mimminä. Työni on yhtä arvokasta kuin muidenkin, olin sitten kotiäiti, siivoaja tai pääministeri. Olen kyvykäs, koulutettu ja pätevä – mutta se ei vielä tee minusta muita parempaa ihmistä. Muut naiset eivät ole uhka minulle ja sen sijaan että puhuisin itsevarmoista ja menestyneistä sukupuoleni edustajista kateellisena p*kaa selän takana voin mennä reippaasti kättelemään ja sanomaan että hei, ootpa hyvä tyyppi.

Niin ja pakollinen äitinäkökulma: kun toinen äiti kertoo innoissaan siitä kuinka hänen lapsensa on tänä kesänä innostunut syömään grillimakkaraa, en ajattele ensimmäisenä, että ”ai kauheeta, eikö se tiedä että niissä on nitriittiä” vaan ajattelen että ”hei, perhe grillaa yhdessä. Kiva juttu”.

Ps. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea: Miksi naiset aina ylireagoivat?