Koskettava kuvaus rakkauden kaipuusta, yksinäisyydestä sekä parisuhteen puuttumisen tuomasta häpeästä – teemoja, joita Outi Mäkisen esikoisteoksessa käsitellään. 36-vuotias kirjoittaja ei ole muutamaa epämääräistä ja lyhyttä suhdetta lukuun ottamatta ollut koskaan parisuhteessa, vaikka on halunnut sitoutua.

Kuva: otava.fi

Karu planeetta kuvaa ensimmäisiä ihastuksia, ensimmäistä seksikokemusta, jonka ymmärtäminen raiskaukseksi vie vuosia, epämääräistä tapailusuhdetta Häilyvän Heilan kanssa, kosketuksen kaipuuta, sekä ennen kaikkea yksinäisyyden synnyttämää surua ja häpeää. Toisaalta Mäkinen on matkustanut paljon, nähnyt maailmaa ja tutustunut eri kulttuureihin, saanut elää vapaasti. Juuri tuo häpeän kuvaus on kirjan järisyttävintä antia: pitkään kirjoittaja koki olevansa pilalla ja uskoi, ettei ole rakkauden arvoinen. Käsittelemättömät kokemukset ilmenevät myös kehon reagointina siihen, mihin ei vielä löydy sanoja. Toisaalta mielessä risteilevät ajatukset siitä, onko liikoja odottava ”nirso akka” – vai onko kyse sattumasta, jolloin toisaalta häivyttää oman mahdollisuutensa vaikuttaa tilanteeseensa.

Helsingin Sanomien haastattelussa (25.3.2021) Outi Mäkinen kertoo uskovansa, että ihmiset tavoittelevat rakkautta siksi, että se on tavoittelemisen arvoista – eivät siksi, että kulttuurimme tuputtaa sitä. Tämä onkin varsin virkistävä näkökulma usein esitettyyn ikisinkun mielikuvaan – Mäkisen sanoin ”ikisinkku esitetään usein menestyvänä, hauskana, seksinnälkäisenä sarjadeittailijana”. Mäkiselle puolestaan sinkkuuden ydintä on tapahtumattomuus, hiljainen koti, lakanoiden viikkaamisen vaikeus. Kirjassa pohditaan mielenkiintoisesti, tarkoittaisiko ikisinkkuuden hyväksyminen toivosta luopumista – ja siitä kirjoittaja ei ole valmis luopumaan. Naisena parisuhteen puuttuminen ajaa väistämättä myös miettimään lisääntymistä biologisen kellon tikittäessä; haluaako edes äidiksi, ja toisaalta mitä tehdä valinnan aikaikkunaa pidentääkseen.

Kirjailijan oma henkilökohtainen kokemus yhdistyy  yhteiskunnallisiin teemoihin, #Metoo-liikkeeseen sekä keskusteluun sosiaalisesta väkivallasta ja raiskauksista etenkin ehkäisevästä näkökulmasta. Siksi kirjalla onkin tärkeä yhteiskunnallinen roolinsa.

Erittäin kauniisti kirjoitettu ja koskettava kirja, jonka ajatukset ovat samaistuttavia (inhimillisiä!), vaikka oma elämäntilanne olisikin aivan eri. Vahva lukusuositus – toimi erityisen hyvin myös kuunneltuna näissä kevätmaisemissa.

-K

”Älä sano ’minä’, vaan sano ’me’” tai ”Jos jokin on väärin, pitää tehdä työtä, että asiat muuttuvat paremmaksi” – viisaita oppeja, joita Tarja Halonen sai äidiltään. Opit, joita Halonen on sittemmin toteuttanut kaikissa tekemisissään, kuulostavat erityisen hyviltä ohjenuorilta aikana, jona individualismi kukoistaa ja yksilön tärkeimpänä tehtävänä on kehittyä parhaimmaksi versioksi itsestään.

Tarja Halonen kasvoi 1950-luvun Kalliossa, työläiskaupunginosassa. Pitkänsillan eteläpuolella käytiin kaksi kertaa vuodessa, vappuna ja uutenavuotena – niin eriytynyt Helsinki oli. Vielä tuolloin sotien runtelemassa Suomessa ei huono-osaisista juurikaan pidetty huolta, hyvinvoinvivaltiota alettiin vasta rakentaa. Kuitenkin noina vuosikymmeninä Helsingissä elettiin kuohunnan ja muutoksen vuosikymmeniä, ja Tarja Halosen elämänvaiheet nivoutuvat mielenkiintoisesti yhteen näihin tapahtumiin: esimerkiksi Vanhan ylioppilastalon valtauksessa vuonna 1968 oli mukana samana vuonna juristiksi valmistunut Halonen.

Työväentausta ja solidaarisuusaate vaikuttivat Tarja Halosen aktiivisessa toiminnassa kansalaisjärjestöissä. Halonen onkin toiminut useissa tasa-arvoa, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja solidaarisuutta ajavissa kansalaisjärjestöissä, kuten Setlementtiliitossa, SETA:ssa, Romaniasian neuvottelukunnassa, Chile-solidaarisuusliikkeessä…, ja näiden hänen ajamiensa teemojen ja luottamustoimien läpikäynti onkin kirjan mielenkiintoisinta antia.

Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi vuonna 2000 valittu Tarja Halonen oli suosittu, kansanomainen presidentti, joka presidenttinäkin ajoi tärkeinä pitämiään asioita. Halonen kertoo kirjassa myös median ryöpytyksestä, minkä hän koki epäreiluna ja loukkaavana: SETA:n puheenjohtajuuden myötä hänen huhuttiin olevan lesbo, ja toisaalta ryöpytystä saivat niin hänen kansanomainen pukeutumistyylinsä kuin puhevikansakin. Samaa keskustelua tosin käydään vieläkin – asiantuntijan tai ylipäätään tarkastelun kohteena olevan ollessa nainen saatetaan sanoman sisällön sijasta tarttua epäolennaisiin asioihin, kuten vaikkapa juuri vaatetukseen. Tarja Halosen ajamille tasa-arvoteemoille on siis edelleen tilausta, eikä työ varmasti koskaan tule olemaan valmista. Tätä työtä Halonenkin on jatkanut presidenttiuransa jälkeen kansainvälisissä luottamustoimissa.

Erittäin mielenkiintoinen kirja, suosittelen!

-K