Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

”Toivo oli ollut kuin kylmän alkukevään päivä, jolloin auringon lämmön ensi kertaa tunsi poskellaan. Se oli erottunut haaleana ja hetkittäisenä, eikä sen olemassaoloon ollut ensin tahtonut edes uskoa, mutta sen katoamisen oli havainnut heti.

Irene toivoi, että tämä poikkeusaika pian loppuisi ja voisi palata takaisin tavalliseen elämään. Vaikka osa Norjanmeren naisista oli tosissaan halunnut Saksaan sulhasten tähden, kuitenkin enemmistölle laivoihin tahtomisen syy oli se, ettei heille isänmaansa hylänneille  vaihtoehtoa ollut. Ja nyt, kun muita reittejä ei enää ollut, he kaipasivat takaisin kotikyliinsä, järven selille verkoille puolison kanssa tai puolukkametsiin pikkusiskon seuraksi.”

Tommi Kinnunen kuvaa kirjassaan Ei kertonut katuvansa suomalaisia naisia, jotka työskentelevät toisessa maailmansodassa Saksan armeijalle – kuka muonittajana, kuka konekirjoittajana, kuka sairaanhoitajana – ja kulkeutuvat Saksan perääntyessä joukon mukana Norjaan. Saksan hävittyä nämä naiset ovat auttamatta väärällä puolella – saksalaisten huoria – ja joutuvat norjalaiselle vankileirille. Keväällä 1945 alkaa kotimatka, ja Hangon vankileirin sijasta viisi naista päätyy Suomen puolelle Kilpisjärven erämaahan. Kotiin päästäkseen naiset kävelevät halki poltetun ja miinoitetun Lapin kohti Rovaniemeä, ja sieltä sitten kuka minnekin. Matka on kohti kotia, josta naiset eivät tiedä mitään; eivät tiedä, onko Suomi miehitetty, tai onko kotiakaan enää.

Naisten pitäisi tuntea häpeää päätöksistä, jotka he ovat tehneet vuosia aiemmin, sen hetkisen parhaimman tietonsa mukaan – olihan Saksa tuolloin Suomen aseveli. Saksalaisten mukaan lähtemisen aiheuttama häpeä tuodaan näkyväksi häpäisemällä naiset ajamalla heidän päänsä kaljuiksi: kaljua päätä ei voi katseilta piilottaa, huivillakaan.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuoleman pelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Kirjassa naiset kuvataan vahvoina toimijoina, joiden syyt saksalaisten matkaan lähtemiselle ovat varsin moninaiset. Naiset eivät aio tuntea syyllisyyttä mistään, mistä miehiäkään ei syytettäisi. Vaelluksen edetessä naisten elämästä paljastetaan palasia ja alustetaan syitä saksalaisten matkaan lähtemiselle, vaikkeivat naiset välttämättä itsekään osaa selittää syytä lähtemiselleen. Hetkittäin tuo hullu kotimatka lähentää naisia ja saa heidät tuntemaan yhteenkuuluvuuttakin, vaikka ystäviä he eivät ole, eikä teiden erotessa ole syytä vaihtaa yhteystietoja. Kotiin palatessa yksi onkin varma: matkasta ei sovi kenellekään puhua.

Kuuntelin kirjan BookBeatista, ja lukijana Krista Kosonen elävöittää kirjan kaunista kerrontaa entisestään. Vahva suositus kirjalle!

-K