Ladataan...

Mulla on tänä syksynä ollut selkeä teema näkemissäni teatteriesityksissä. Kaikki on pohjautunut kirjaan.... Joita en ole lukenut. PAITSI Richard III. Sen olin lukenut. En lue kirjoja. En pysty. (itchy eys..) Yhden kirjan olen lukenut kannesta kanteen ja sekin on tänä syksynä saanut ensi-iltansa HKT:ssa. Siis Myrskyluodon Maija tietysti. Mikä muu muka? En ole sitä vaan vielä nähnyt, koska liput on aivan törkeen hintasia! Menis varmaan, jos kerran vuodessa kävisin teatterissa, mutta mä käyn muutaman kerran enemmän. Ja jos tuon yhden lipun hinnalla saan ainakin kolme lippua muualta niin ratkaisu on aika selvä. Toki, ymmärrän että HKT:n remontti on maksettava, mutta tsiisus…

No niin, asiaan. Juoksuhaudantie. Mitä siitä muistui mieleen... Elokuvasta siis (kun en ole sitä kirjaa lukenut..). Synkkyys ja paljon juoksemista mustissa trikoissa. Huumoria en muista. Kari Hotakaisen huumori on kuitenkin sellaista joka minuun uppoaa, mutta oliko se elokuvassa sitten niin syvällä synkkyyden alla..  En tiedä, täytyy tarkistaa asia.

Mutta ei mun muistikuvat ilmeisesti ihan hatusta vedettyjä edes ollut.. Lavalla oli trikoot ja päätöntä juoksemista. No ei se kyllä ihan päätöntä ollut. Oikeestaan päinvastoin. Juoksu ja askelten töpinä rauhoitti aina tilanteen. Kun improvisaatio oli lähtemässä käsistä, tilanne rauhoitettiin töpsyttelemällä (aka juoksemalla, hölkkäämällä…) ja tarina pääsi jatkumaan. Ja tarinahan kulki. Se voi kuullostaa hämmentävältä, että kaksi klovnia esittää proosaa, mutta voin kertoa, se toimii! Olen käynyt tätä ennen katsomassa tämän kaksikon tulkinnan Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta, ja tykkäsin siitä erittäin paljon. Ehkä enemmän kuin tästä. Johtunee ehkä suuremmasta kontrastista. Tiedämme kuitenkin, että Kari Hotakainen, tuo ”velmu kielipeluri”, kirjoittaa erittäin huumorissävytteistä tekstiä ja Kiannon Punainen Viiva taas on väkevä kertomus Suomen historiasta.  Joten se, että kaksi klovnia esittää vakavaa draamaa luo suuremman kontrastin kuin valmiiksi ”vitsikäs” teksti. Vaikka vaikeahan mun on tästä mitään sanoa, kun en tosissaan ole kyseistä teosta lukenut. Kunhan nyt vaan ajattelen ääneen.  Sehän mulla on tapana täällä. Välillä menee vähän liikaakin asian vierestä. 

​Asiasta vielä. Musiikilla on myös suuri rooli esityksessä. Biisivalinnat ovat selkeästi työryhmän valintoja ja yllättävän hyvin istuvat tarinaan. Silti tässäkin tapauksessa voiton vei omalla kohdallani Punainen viiva. Edelleen muistelen sitä Suomi-neitoa ja One Hand In my Pocketia...

Kiitos kutsusta Red Nose Company! Aina suuri ilo!

-R

 

Ladataan...

Ladataan...

Tästä mä tykkäsin. Sillä on hyvä aloittaa. Mutta...olenko jotenkin yksinkertainen kun pidän tälläisestä perinteisestä teatterista selkeesti enemmän? Siitä, että voi pitkän työpäivän jälkeen istua teatterin pehmeälle penkille ja rentoutua eikä jatkuvasti tarvitse skarpata ja miettiä, pohtia, potea... syntyjä syviä... Enkä usko, että tällä kertaa kovinkaan paljon oli apua siitä, että olen Shakespeareni lukenut. Se antoi vain sen vapauden, että pystyin uppoutumaan Shakespearin sointiin, suomennokseen solkuvuuteen ja näyttelijäntyöhön. Kristo Salminen vallanhimoisena Rikhardina oli loistava. Samalla luotaantyöntävä kuin jopa sympaattinenkin tyranni. Ja tarinahan on tunnetusti tosi, joten unohdetaan samantien se sympaattisuus...

Kuva: Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

Lavastuksella luotu Globe-tunnelma (en ole käynyt Globessa, mutta käsitykseni on tämä) säilyi autenttisena viimeiseen kohtaukseen asti, kunnes Willensauna räjähti stadion-konserttimaisesti eloon. Bravo! Huikea lopetus. Ennen viimeistä kohtausta ehkä ajateltiin, että joo nyt se kuolee ja sitten me lähdetään kotiin, mutta PUM. Herätys! Olette teatterissa! Eikä sitä aina tarvii niitä hienoja efektejä ja videoseinää. Pari lamppua, stemmalaulua ja vähän rummunpäristystä. Siinä se. Minä ainakin kiitän tästä vaihtelusta.

Näytelmän kesto oli myös täydellinen 2 tuntia 15 minuuttia. Vaikka kyseessä onkin viisi näytöksinen kuningas-näytelmä oli se pakattu tiiviisti ja viihdyttävästi kasaan. Tekstiä on paljon, mutta ei mitään turhaa. Tai ainakaan se ei tuntunut siltä. Toisin kuin esimerkiksi alkuvuoden Macbethissä, jossa oli vain monologeja monologin perään vailla mitään päämäärää. Liki kolme tuntia odotusta...

Tunnelman Willensaunassa rikkoi vain eräs yleisön edustaja. Lähes kynttilöin valaistu sali kirkastui muutaman kerran välttämättömän facebook-keskustelun takia. Ja takarivin rouvat valittelit jostain häiriöäänestä...hmmm... Jos kerta pyydetään sammuttamaan älylaitteet, niin silloin ne sammutetaan. Jos ei tähän kykene, eikä pysty irtautumaan sosiaalisesta mediasta teatteriesityksen ajaksi, niin voi myös jäädä vaikka kotiin.  

Olen puhunut. Jag har talat.

-R

p.s. Harmi, että tämä on loppuunmyyty, koska voisin kerrankin suositella tätä kaikille. KAIKILLE. Miksi tämä oli heti vuosi sitten olleesta ensi-illasta asti lähes loppuunmyyty? Pieni katsomo? Vetoaako tämmöinen synkkä tragedia suomalaisiin? Vai Shakespeare? Hyvät arvostelut? 

Ladataan...

Ladataan...

"Tämä on tarina tytöstä ja pojasta, jotka päämäärästään tietoisina pyrkivät aina vain eteenpäin, niin saavuttamattomissa kuin määränpää näytti olevankin. Olisikohan sinussa ja minussa miestä moiseen? Mutta aloitetaanpa alusta."

​Näin alkaa Sakari Topeliuksen satu Koivu ja tähti. Ja jälleen kerran joudun toteamaan, että lukeminen kannattaa aina. Topeliuksen satuaarteet-kirja on löytynyt kirjahyllystä aina, mutta jostain syystä se on jäänyt lukematta. En muista miksi. Grimmin sadut ja muut on kyllä luettu iltaisin. Nyt kävi niin, että edes jonkinlainen pieni muistikuva olisi ollut tarpeen Topeliuksen Koivusta ja Tähdestä, jotta olisi saanut enemmän irti Kansallisteatterin samannimisestä juhlanäytelmästä. Teatterin sivuilla kyllä kerrotaan, että Pirkko Saision näytelmä jatkaa siitä mihin Topelius lopetti, mutta silti, tututtuun tapaani, en tehnyt taustatutkimusta yhtään ennen esityksen näkemistä. Täytyy alkaa ehkä sitä harrastamaan tästä edes.. Koska en oikein päässyt näytelmään mukaan missään vaiheessa. Erityisesti ensimmäinen puoliaika meni suorastaan kummastellessa. Tämä johtui osittain myös siitä, että dialogi on erittäin kiihkeää eli nopeaa, tekstiä tulee paljon ja aikaa miettimiselle ei jää ollenkaan. Ensimmäisen puoliajan lopussa huomasin, etten hetkeen ollut enää jaksanut edes seurata. Mutta onneksi sentään havahduin kurkiin. "Kurjet tulevat keväisin. Mitään ei kannata odottaa paitsi kurkia." Väliajalla sitten ehti hieman miettimään mitä oli nähnyt ja menin hyvillä mielin takaisin, mielestäni ymmärtäen missä mennään. Mutta sitten se tuli taas. Tällä kertaa ensin kuitenkin näyttämöltä: "Mitä v****a täällä tapahtuu?" Matto vedettiin niin katsojien kuin juonen alta.

Saatiinko vanha tarina päätökseen sitten lopulta? Ei. Kai se tulee jatkumaan ikuisesti.

"-Lapset, lapset. Tämä elämä on ainaista vaellusta kohti iäistä päämäärää, muistutti isä. -Te kuljitte etsien koivua: isänmaata. Ja te etsitte tähteä, ikuisuutta. Oikein. Olkoon isänmaa työnne ja rakkautenne kohde, ja tähti viitoittakoon teille tien koko elämänne ajan!"

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Istuin ekaa kertaa muuten suuren näyttömön aitiossa. Ei yhtään hassumpi. Eikä edes liikaa sivussa vaikka voisi niin luulla. Hieman ehkä tuli sellainen sivustakatsoja olo, lievästi kuninkaallinenkin, kun rahvas istui hieman alempana ja niiiiin ahtaasti. Väliajalle ja pois pääsi ilman tungosta ja tilaa oli "kääntää kylkeäkin" esityksen aikana. Mikä tuli tarpeeseen. Kolme tuntia on yleensä liian pitkä aika teatterissa.  

Muutamia yksityiskohtia kirjoitin jälleen kerran ylös heti esityksen jälkeen:​

-Kurjet, Sibeliuksen lempiääni

-Mökkivaatteet, täysin suomalainen käsite

-Pohjantähti, eräänlainen aasinsilta edellisestä teatterivierailustani

-Nuuskamuikkunen lautalla, selkeyttää ja rauhoittaa eksyneet muumit

Näillä mennään tällä kertaa. Odotin enemmän, pohdittavaa olisi kyllä riittänyt, mutta täytyy taas jatkaa uutta kohti! 

-R

Ladataan...

Pages