Kuka pelkää Virginia Woolfia?
”What a dump!” Tätä odotin koko kevään. Ja melkein jäi näkemättä! Olin vaan ajatellut, että toukokuussa sitten… Mutta en tajunnut, että vika näytös olikin jo 9.5.! Onneksi sain vielä liput toka vikaan näytökseen. Muuten olisi harmittanut ja kovaa. Eli valitettavasti on todettava, että tämä produktio on poistunut jo Espoon Kaupunginteatterin ohjelmistosta.
Miksi tätä niin odotin? No, onhan tämä yksi maailman hienoimmista teksteistä. Myönnän, että ennakkotietoni pohjautuu täysin Mike Nicholsin elokuvaversioon, mutta olen silti aina mieltänyt tämän näytelmäksi ja käsitellyt sitä niin päässäni. Ja mikä hienointa, näytelmässä on kaksi uskomattoman hienoa naisroolia. Vähän suurempi ja vähän pienempi. Ja se on toki aina vain plussaa.. JA. Jos tuossa mahtavassa pääroolissa on Satu Silvo, jota parempaa ei pysty tähän kuvittelemaankaan, niin odotukset on silloin korkealla. Ja pettymään ei joutunut. Olen muistaakseni vain kolme kertaa ollut teatterissa niin, että esitys saa aidot seisoma-ablodit lopussa. Kun Lasse Pöysti jäi eläkkeelle (olin toka vikassa Metsän näytöksessä), Kansallisteatterin Ilta Esko Salmisen kanssa ja tämä, tämä Kuka pelkää Virginia Woolfia?, oli se kolmas kerta.
Kuva: Yehia Eweis /Espoon kaupunginteatteri
Ensemble oli taitava. Toki, suurimman huomioni sai tietysti Silvo Marthan roolissa, ja parhainta olisi jos tämän voisi nähdä vielä uudestaan niin voisi keskittyä paremmin muihinkin roolitöihin. Marthan rooli on rooli, johon on antauduttava täysillä sekä fyysisesti että henkisesti. Ja Satu Silvo onnistuu tässä täydellisesti. Antti Virmavirta Georgen roolissa on sopivan jämäkkä, mutta jotain pientä hulluutta jäin kaipaamaan tai sitten en vaan todella pystynyt keskittymään häneen tarpeeksi, enkä sitä nähnyt. Toivoisin näin. Markus Järvenpää ja Minka Kuustonen (Nick ja Honey) onnistuvat vaikeissa ”sivurooleissaan” ja saavat otettua tilan haltuun niinä pieninä hetkinä kun se heille suodaan.
Kuva: Yehia Eweis /Espoon kaupunginteatteri
Lavastus ja erityisesti valaistus kaikkine varjokuvineen oli onnistuneita. Ainoastaan takanäyttämön näyttämö jäi hieman tulkinnanvaraiseksi. Pyrotekniikka loi sitä näytelmän lopun piinaavaa jännitystä tilaan, joka muuten pysyi muuttumattomana.
Kolme tuntia kestänyt näytös ei tuntunut yhtään pitkältä eikä muussakaan yleisössä ollut havaittavissa puutumisen merkkejä. Ei kellon vilkuiluja tai niskan venyttelyjä… Yleisön ikäjakauma oli laaja ja joukossa oli myös paljon naisnäyttelijöitä. Tämä Marthan rooli on selvästi kiehtova.
Esitys todellakin siis ansaitsi seisoma-ablodinsa eikä mielestäni Edward Albeen tarvitse yhtään olla huolissaan näytelmänsä puolesta!
Tähän on hyvä päättää tämä teatterikevät. Näillä näkymin. Eihän sitä koskaan tiedä…
-R