Slava! Kunnia
Päässäni alkoi soimaan eräs kappale, eräästäkin elokuvasta, kun aloin muistelemaan mitä tuli tällä kertaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähtyä:
”Spectacular, Spectacular
No words in the vernacular
Can describe this great event
You’ll be dumb with wonderment
So exciting
The audience will stomp and cheer
So delighting
It will run for fifty year!”
Toivon kuitenkin, ettei ihan viittäkymmentä vuotta tämä spektaakkeli pyörisi. Suomen teatterimaailma ei kaipaa sellaista toistojen määrää. Mennään eteenpäin vaan, kuten tähänkin asti. Ja rikotaan vähän lisääkin niitä ”rajoja”. Iivana Julma, Katariina Suuri, Juri Gagarin ja Jeesus todellakin voivat jakaa näyttämön. Jopa Kansallisteatterissa!
Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Alkukohtaus toi mieleen Les Miserablesin ja ajattelin, että kyllä, jotain suurenmoista on tulossa. Kuitenkin musikaalisuus siinä vaiheessa hieman pelotti. Mutta turhaan. Jussi Tuurnan musiikki on kaukana perinteisistä siirappisista musikaaleista ja lavalla koko esityksen ajan pysyvä bändi on aivan loistava ja heistä huokuu tekemisen ilo! Ajoittain tuli kyllä tunne, että ovatko kappaleet hieman liian pitkiä. Varsinkin katsojille, jotka eivät jostain syystä siedä tälläistä musiikkia. Haluaisin myös kiittää hyvästä äänentoistosta! Monesti musiikkipitoisissa teatteriesityksissä sanat tuppaavat jäämään musiikin pauhun alle, mutta näin ei käynyt Kansallisteatterissa! Sanoista sai selvää ja musiikki ei myöskään kaikunut liian kovaa.
Tekemisen iloa huokuu myös näyttelijöistä. Kunnon revittelyä ja roolihahmolla mässäilyä näkee harvoin näin nautittavassa muodossa. Erityiskiitos Katariina Kaitueelle kaimastaan Suuresta, Tiina Wecströmille tanssisaappaista ja Timo Tuomiselle Volodjan intensiivisyydestä..
Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä saada kolme tuntia näinkin viihdyttäväksi paketiksi. Mutta Laura Jäntin ohjaus onnistuu siinä eikä aika tunnu yhtään pitkältä. Silti olen kuitenkin sitä mieltä, että kolme tuntia on liikaa teatterilta. Ainakin työpäivän päälle.
Kaiken näyttämöllä tapahtuvan ymmärtäminen vaatii katsojalta kevyttä yleissivistystä historiasta niin viime vuosilta kuin viime vuosisadoiltakin. Mutta ei vaadi liikoja. Tämän verran tulisi jokaisen itseään ihmisenä pitävän tietää ympäröivästä maailmasta.
Kuitenkin sen sijaan, että katsojat olisivat väliajalla pohtineet Venäjän tilannetta tai muuta intellektuellia, kuulin keskustelun siitä, mikä tämän esityksen lajityyppi on. Ihmisillä on tarve saada lokeroitua esitykset omiin karsinoihinsa, jotta voivat niitä prosessoida. Tässä kuulemassani keskustelussa tulivat ilmi parodia, musiikkiteatteri ja farssi. Tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Hyviä yrityksiä, mutta aika kaukana todellisuudesta. Mutta johtuiko tämä pohdinta siitä, että lavalta aika ajoin muistutettiin, Brechtiläiseen tapaan, että olemme teatterissa ja, että tämä on näytelmä? Ja onko se sen tarkoitus?
Hienointa kaikessa oli esityksen loppu. Kuinka teatteri lyö itseään poskelle. Mutta pakkohan se loppukohtaus on saada. Vaikka väkisin.
Kaiken kaikkiaan, kun jälkikäteen muistelee mieleen nousevat, ja sitä lämmittävät, kauniit kohtauskuvat eli kuinka huolella kohtaukset oli ohjattu, lavastettu, valaistu, puvustettu, tuotettu jne. jne… kaikki osat vain yksinkertaisesti toimivat koko esityksen ajan täydellisesti. Juuri tästä syystä kolme tuntia ei tunnu yhtään niin pitkältä kuin voisi etukäteen kuvitella.
En haluasi ikinä sanoa, minkään produktion olevan täydellinen, koska se tappaa mielenkiinnon nähdä lisää, mutta tämä sanotaanko sitten, hipoi täydellisyyttä. Bravo!
-R
Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri