Billy Elliot

Aloitan poikkeusellisesti kertomalla näkemäni esityksen esiintyjät. Kyseessä, kun on supermoniroolitus.

Billy: Amos Brotherus, Michael: Luca Elshout, Debbie: Nicole Karlsson, Isä: Kari Mattila, Tony: Petrus Kähkönen, Äiti: Raili Raitala, Mummi: Leena Uotila, Mrs. Wilkinson: Jonna Järnefelt, Mr. Braithwaite: Pekka Hiltunen, George:Panu Vauhkonen, Billy aikuisena: Jukka Kontusalmi

En tiedä kuinka monta kertaa lyhyen näytäntökauden aikana täysin sama ensemble on näyttämöllä. Voi olla, ettei edes kahta kertaa. Tämä on ongelma. Esitys jää kovin pintapuoliseksi ja kuivaksi, vaikka koskettavia kohtauksia olisikin tarjolla. Mutta ei voi olettaakaan, että näyttelijät pystyisivät luomaan välilleen sellaisen jännitteen kuin olisi tarvis. Varsinkaan, kun mukana on näin paljon lapsinäyttelijöitä. Jos haluttaisiin pyrkiä täydellisyyteen lapsille pitäisi antaa mahdollisuus näytellä aina saman näyttelijän kanssa vaativaa rooliaan. Eikä tämä ole helppoa ammattinäyttelijällekään. Eikä varmasti mukavaa. Pahimmillaan kahden näyttelijän välinen kohtaus jää vain harjoitustasolle, mikä on taas väärin maksavaa yleisöä kohtaan. Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän toki, ettei lapsilta voi vaatia esiintymisiä päivittäin, mutta eikö muu enseble sitten voi vastapainoksi olla muuttumaton? Tämä on suuren laitosteatterin suurten produktioiden ongelma. Näyttelijöiden työ jää väkisinkin pintapuoliseksi. Ensemblea ei näin ole olemassakaan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Musikaalina Billy Elliot on mielestäni keskikastia. Ei mitään superhienoa, mutta ei mitään superhuonoakaan. Musiikki on Elton Johnia, ensikuulemalta mikään ei jää mieleen. (Musikaaleissa yleensä on jokin kappale, joka soi kotimatkalla päässä. Nyt oli kovin hiljaista) Juonihan ei ole mikään monimutkainen ja on kaikille ennestään tuttu. Sen takia näyttämötoteutus on tärkeässä roolissa. Kaupunginteatteri on tehnyt osaavaa työtänsä lavastuksen osalta, mutta tuntui siltä, että Peacockin rajallisuus suurena näyttämönä tuli vastaan. Olisin varmasti pitänyt tästä enemmän teatterin omalla suurella näyttämöllä. Peacock on kolkko ja tarkoittu värikkyydelle, valoille ja riemulle. Sen huomasi niissä parissa kohtauksessa, joissa valaistus ja musikaaalinen riemukkuus pääsivät irti. En tiedä, voi olla, että tämä johtui siitä, että katsoin esitystä näyttämön korkeudelta, jolloin näyttämö tuntui ylisuurelta katsomotilaansa verrattuna ja pituudeltaan näyttämö muistutti ravirataa. Kaipasin näyttämön syvyyttä ja katsomon kaarevuutta ja pehmeyttä. Myös penkkien osalta..

Kokonaisuutena esitys oli kummallinen sekasotku. Vähän kaikkea, ilman selkeää syytä. Pari varsinaista musikaalikohtausta, pari klassista komediahahmoa, pari koskettavaa kyynelkohtausta ja muutama ylipitkä (juonenkerrontaa tosin tukeva) täytekohtaus. Ja tätä kaikkea piti koossa yksinkertainen ennaltatunnettu juoni. Pidin ensimmäisellä puoliajalla steppikohtauksesta ja koomisesta mummihahmosta. Hämmentää, että parin viikon sisällä, kun olen teatterissa käynyt on näyttämöllä kaksi ovea ja yksi muistisairas. Tässä tosin kovin stereotyyppinen karikatyyri, mutta se sopi tähän. Ei siinä mitään. Ennen väliaikaa ollut tanssikohtaus oli kiusallisen pitkä ja rienaava. Toinen puoliaika alkoi lupaavasti, mutta lässähti sitten juonen takia täysin. Loppukohtaus oli päälleliimattu teennäinen kliimaksi. Muu yleisö tuntui kyllä siitä nauttineen.

Suurta hämmennystä aiheutti myös orkesterimysteeri. Ilman käsiohjelmaa ja taaksepäin katsomossa kuikuilua, mysteerinä oli, oliko orkesteria olemassa vai ei? Äänentoisto on Peacockissa tunnetusti todella huono. Siitä ei pystynyt päättelemään mistä musiikki todellisuudessa tulee. Orkesterin läsnäolo selvisi sitten vasta valitettavasti lopussa. Lisäksi vielä äänentoistosta on huomautettava, että osa laulujen sanoista jäi kuulematta. Viimeisessä kohtauksessa en saanut mistään selvää. Tämä on joka vuosi ollut myös UITin revyiden ongelma.   

No, entäs se paljon puhututtanut #kiroilugate? Olihan se hieman silmiinpistävää, mutta täysin ymmärrettävää. Luonnollista kielenkäyttöä mielestäni tähän musikaalin kuvaamaan aikaan ja tilanteeseen ja henkilöihin. Seurasin edessäni istunutta äitiä ja tytärtä. Äiti joka kirosanan jälkeen kääntyi katsomaan tytärtään huolestuneena. Jos nyt joku on tosissaan huolestunut siitä, että lapset oppivat tästä kiroilun saloja, niin aivan täyttä soopaa. Vanhemmat voisivat mielestäni kiinnittää huomiota siihen, mitä television ns. viihdeohjelmat tänä päivänä lapsille opettaa! Aivan järkyttävän huonoa huumoria ja käytöstapoja. Teatteriesityksestä kuitenkin lapset saavat jotain aivan muuta muistoihinsa. Uskoisin. Erityisesti tästä, kun näyttämöllä on lapsia, jotka nauttivat joka hetkestään lavalla! Tämä onkin koko esityksen pelastus. Ilman lapsinäyttelijöiden heittäytymistä vaativiin rooleihinsa, tämä musikaali jäisi historiaan suurimpana pettymyksenä aikoihin.

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri

     (Oli muuten vaikeaa löytää sellaista kuvaa, jossa olisi samat esiintyjät kuin nakemässäni esityksessä. Sen takia ei muita kuvia itse esityksestä tällä kertaa. Billy Elliot-hyppy riittäköön.)

-R