Aamu

Jätän nyt vähemmälle huomiolle sen, että olin taas eläkeläisten ympäröimänä Kansallisteatterin Willensaunassa, kun nuoriso valui viereiseen Pienen näyttämön Pohjalla-esitykseen. Eihän siinä mitään. Olen sen jo nähnyt.

Tämä Aamu, on Kansallisteatterin Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama moderni-klassinen-puhenäytelmä, joka perustuu dialogeille. Neljä näyttelijää eivät tainneet missään vaiheessa olla enempää kuin kaksi kerrallaan näyttämöllä. Tälläistä näytelmää on helppo seurata ja hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Pystyy keskittymään paremmin. Ainakin minä. Tällä päällä. Maanantaina.

Aamu kertoo maailmankuulusta pianistista. Ei. Aamu kertoo perhesuhteista. Erilaisesta äidistä ja hänen kahdesta hyvin erilaisesta tyttärestä. Juoni on kronologinen eikä suurempia yllätyksiä ole. Olisin toivonut loppuun jotain suurempaa muutosta. Teksti on kuitenkin hedelmällistä ja mukaansatempaavaa.

Pianisti Alma Knifin roolin tekevä Seela Sella on karismaattinen, kuten aina, mutta ajoittain jopa hieman pelottava nahka-asussaan. Rooli sisältää kuitenkin juuri Sellalle sopivaa nasevaa huumoria ja näin pehmittää tunnelmaa. Terhi Panula oli uskottavin toimittaja-tyttären roolissaan. Roolissa, joka osoitti kuinka näyttelijöiltäkin vaaditaan tänä päivänä ”nörttitaitoja”. Cécile Orblin toisena, nuorempana tyttärenä… hmmm.. en oikein tiedä. Johtuiko hätäisyys ja väkinäisyys, siitä ettei rooli ollut vielä täysin sisäistetty vai kuuluiko hahmon olla sellainen. En tiedä. Pohdin tätä useampaan otteeseen. Heikki Pitkänen oli näytelmän pelastus. Ilman häntä ja tätä mainiota ”sivuhahmoa” näytelmä olisi jäänyt kovin kuivaksi.

-R

Kuva: Kansallisteatteri